Elämässä
aina jää
jotain kesken.
Eilen illalla kuulin serkkuni kuolemasta. Muistelin
häntä. Tajusin, että hänellä on ollut minusta enemmän muistoja kuin
minulla hänestä. Hän oli sen verran minua vanhempi, että muisti myös
minun varhaislapsuuteni. Siitä itse tiedän lähinnä vain toisten
kertomana.
Ymmärsin myös sen, että minulta taas katosi yksi
ihminen, joka olisi näyttänyt tietä sukuni historiaan. Onneksi olimme
niistä asioista silloin tällöin jutelleet. Jotain jäi myös kesken. Nyt
emme enää voi jatkaa.
Ovatko muistot tarpeen? En tiedä. Moni
elää irrallisena. Takana voi olla niin kipeitä muistoja, että ne on
ollut pakko piilottaa itseltäänkin. Toiset eivät ehkä haluakaan tietää
taustastaan.
Lähtölaskentani oli minulle tärkeä. Sain hyvästellä
muistoja yksi kerrallaan. Vielä niitä näyttää riittävän senkin jälkeen.
Minähän sitten siis muistelen. Antaa tulla vain, kun on tullakseen.
1950 Pori.Yyteri. Olen ihmetellyt,
miksi ihmiset säilyttävät epämääräisiä valokuvia,.joista kukaan tuskin
tunnistaa tai aina ei edes tunne ketään. Nämä kuvat olen kuitenkin
joskus liimannut albumiin. Ainoita todisteita siitä, että olen perheeni -
ja serkkutyttöni - kanssa ollut lapsena Yyterissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti