Elämässä
aina jää
jotain kesken.

Eilen illalla kuulin serkkuni kuolemasta. Muistelin häntä. Tajusin, että hänellä on ollut minusta enemmän muistoja kuin minulla hänestä. Hän oli sen verran minua vanhempi, että muisti myös minun varhaislapsuuteni. Siitä itse tiedän lähinnä vain toisten kertomana.

Ymmärsin myös sen, että minulta taas katosi yksi ihminen, joka olisi näyttänyt tietä sukuni historiaan. Onneksi olimme niistä asioista silloin tällöin jutelleet. Jotain jäi myös kesken. Nyt emme enää voi jatkaa.

Ovatko muistot tarpeen? En tiedä.  Moni elää irrallisena. Takana voi olla niin kipeitä muistoja, että ne on ollut pakko piilottaa itseltäänkin. Toiset eivät ehkä haluakaan tietää taustastaan.

Lähtölaskentani oli minulle tärkeä. Sain hyvästellä muistoja yksi kerrallaan. Vielä niitä näyttää riittävän senkin jälkeen. Minähän sitten siis  muistelen. Antaa tulla vain, kun on tullakseen.

1950 Pori.Yyteri. Olen ihmetellyt, miksi ihmiset säilyttävät epämääräisiä valokuvia,.joista kukaan tuskin tunnistaa tai aina ei edes tunne ketään.  Nämä kuvat olen kuitenkin joskus liimannut albumiin. Ainoita todisteita siitä, että olen perheeni - ja serkkutyttöni - kanssa ollut lapsena Yyterissä.
Plus%208%201951%20Yyteri%20Mirja%20Aulik