Yhteys luomakuntaan
Märehtivä lehmä - Märehtivä ihminen
Olen rakastanut lapsena lehmiä – tai siis ainakin lehmäämme Alkua. Muistan
siitä ajasta vain välähdyksiä – ja sen tunteen, kun Alku olikin
toisessa navetassa, myytynä tuttavaperheelle. Alku ilmeisesti aikoinaan
vietti talvensa täyshoidossa Koiviston kartanon navetassa siellä
ensimmäisen kotini naapurissa. Sieltä haettiin talvella maito, tarinan
mukaan:
Isoveli lähti
jouluaattona hakemaan maitoa. Yllättävästi kyllä Joulupukki sattui
tulemaan juuri silloin. Minä siinä harmittelemaan sitä, että nyt Isoveli
ei näe Joulupukkia. Joulupukki siinä vastaamaan, että ei sillä ollut
niin väliä: ”Kyllä joulupukki Isoveljen matkalla tappaa.” Minä siinä
kauhistelemaan ja sanomaan: ”Ei Isoaveljeä saa tappaa.”
Evakkokarjalaa puhunut Joulupukki oli tahtomattaan
saanut pikkusiskonsa kauhun valtaan. Tapaaminen ja tappaminen kun nyt
sentään tavallisella suomella eivät toisiinsa sotkeennu, ei ainakaan
pitäisi. Kuulemma asiasta päästiin sopuun. Itse en tuota tapahtumaa
muista ja Joulupukkikin säilytti luottamukseni. Kaikesta huolimatta.
Olen miettinyt,
miksi me ihan järkevät ihmiset emme suostu puhumaan ja kirjoittamaan
niin, että asiamme menisi perille niin kuin tarkoitamme. Samalla olen
miettinyt sitä, miksi me ihan järkevät ihmiset emme suostu ymmärtämään
toisen ihmisen toisenlaista sanastoa ja toisenlaisia käsitteitä. Jos
emme ymmärrä, miksi emme tee tarkentavia kysymyksiä. Olemmeko
laiskistuneet vai onko asia aina ollut niin ja tulee aina olemaan niin?
Täytyy silti sanoa, että täällä blogimaailmassa olen usein kokenut
sellaista hyväksymistä ja halua ymmärtää, että se on tehnyt myös minut
aseettomaksi tai ainakin vähentänyt halujani käyttää aseitani. Kaikki
blogitodellisuus ei ole tällaista, senkin tiedän ja olen senkin kokenut.
Katalyytti viisitoista. On
katalyyttejä, jotka pysyvät, ja on niitä jotka tulevat ja menevät. Nekin
vaikuttavat aikansa. Joku asia jää kaivertamaan ja siihen palataan ehkä
joskus myöhemmin. Olen edelleen sitä mieltä, että on arvokasta
ajatella. Niin kauan kuin voi. Onko myös arvokasta muistella? Siitä
asiasta olen vaihtanut kommentteja myös Hymyilevän eläkeläisen kanssa
näinä päivinä. Saako ihminen märehtiä muistojaan?
Hymyilevä eläkeläinen.
Eläkeläinen nimimerkkinsä mukaisesti. Hymyn määrää ja sen erilaisia
alalajeja olen oppinut Hymyn maassa kauan elettyäni olemaan
ihmettelemättä. Blogi, jossa käsitellään myös entisen kotiseutumme
nykyistä ilmapiiriä, asioita ja henkilöitä. Nasevaa sanontaa.
Voimakkaita mielipiteitä. Minäkin olen saanut osani. Myös rohkaisua leikkimään ja käyttämään omia tietoja ja taitoja.
”Suvaitsevaisuutta ja ennakkoluulottomuutta hyvä mm!”
”Ihmettelenkin,
kuinka mokomasta asiasta jokainen eläkkeelle lähtijä haluaa kertoa itse
asiassa samat jutut: haluaa märehtiä menneitä.”
”Vanhoissa muijissa on tietoa, taitoa ja vielä jopa halua leikkiäkin!”
Opin näissä keskusteluissa ymmärtämään omaa
märehtimistäni. Näen silmissäni sen sisäisen lehmäni, joka välillä vielä
vanhanakin kirmaisee kedoilla uutta ruohoa etsimässä ja syömässä.
Kaikki vanhakaan ei ole vielä edennyt sisäisen lehmäni koko kiertokulun
läpi. Pötsi on täyttynyt puoliksi pureskelluilla paloilla. Välillä on
aika pureksia palat hienoiksi, siis märehtiä, jotta ne kulkisivat
eteenpäin. Märehtiminen tapahtuu levossa, nautiskellen…
Ihan oma kysymyksensä on se, mistä tuutista
blogikirjoitukseni tulevat. Toivon mukaan ainakin osa niistä on
menneisyydestä saadun ravinnon hyötykäyttöä. Mutta varmaan sitä
toistakin.
Tähän on ihan pakko laittaa uudestaan kuva
joulukalenterin lehmästä. Se kun kuvaa niin tätä märehtimisen onnea. Ja
näkyyhän siinä myös sisäinen elefanttini: