On oikeus muistaa omat muistonsa
On oikeus kertoa omat tarinansa
Toinen muistakoon omat muistonsa
Toinen kertokoon omat tarinansa
On oikeus kertoa omat tarinansa
Toinen muistakoon omat muistonsa
Toinen kertokoon omat tarinansa
Vuosi sitten työtiimimme teki opinto- ja
virkistysmatkan Tallinnaan. Kiistanalainen patsas oli siirretty muutama
päivä aikaisemmin. Rikottujen näyteikkunoiden päälle oli jo ehditty
laittaa ensimmäiset laudat. Tunnelma oli edelleen sähköinen.
Bussipysäkeillä näkyi vanhoja arvokkaasti pukeutuneita miehiä
kunniamerkit rinnassaan ja kukat kädessään. He olivat veteraaneja
muistomatkalla menneisyyteen.
Lapsuuteeni kuuluu mielikuva isästä, joka kulki
välillä iltaisin toista kättään levottomasti heilutellen.
Kranaatinsirpaleet käsivarressa eivät jättäneet rauhaan. Hän oli
veteraani muistojensa nykyisyydessä.
Historia omasta mikrokosmoksesta käsin kertoo oman
osansa makrokosmoksen tarinasta. On eri asia lukea tarina kirjasta kuin
kuunnella ihmisten omia kertomuksia. Ihmisyys riipaisee. Sitä ei pääse
pakoon. Tällaisia me olemme.
On mahdollista uskoa siihen, että pienet ihmiset
voivat muuttaa suuria asioita. Voi olla helpottavaa, jos tajuaa, että ei
tarvitse pelastaa koko maailmaa. Ei se silti saa estää meitä tekemästä
oikeita valintoja omassa elämässämme.
Isäni sotatarina lyhyesti sotapäiväkirjassa: