+434 Pienten alkujen päivä 310509

+434 Pienten alkujen päiviä

Ei suuria ihmeitä

Pienissäkin on ihan tarpeeksi

 

Monesta pienestä tapahtumasta kasvaa suuri tapahtuma. Nyt oli viikonloppu, jossa ei oikeastaan tapahtunut mitään ihmeellistä. Ei elämä tarvitse ihmeellisyyksiä eikä erikoisuuksia ollakseen täydellistä. Luulen, että vanhetessa ja elämän supistuessa ja rajoittuessa on hyväkin oppia pitämään tärkeänä ”pienten alkujen päiviä”.

Ja kuitenkin, kun alan listata kaikkea, mitä on viime päivinä tapahtunut, lista sen kun vain kasvaa ja kasvaa. On kyse näkökulmasta ja kyvystä zoomata, etsiä tarkennusta ja pysäyttää elämä pieniksi kuviksi. Valokuvaajat ja taiteilijat sen tietävät: Elämä koostuu hetkistä.

Thaimaassa oli hyvä olla silloin, kun kaikki oli ihan tavallista. Silloin tiesi jo jotenkin sopeutuneensa. Asunnon muuttuminen kodiksi oli aina tavallaan ihme. Usein vieläkin muistelen nyrkkisääntöäni, kodin minimisääntöä: Asunto on koti silloin, kun siellä löytää yöllä pimeässä vessaan.

Tekisi mieli toivottaa kaikille ihan tavallista kesää. Tavallisia päiviä ja öitä. Pienten alkujen päiviä.

1969. Pyhäranta. Juhannusaatto. Jotkut päivät ovat olleet suurtenkin alkujen päiviä, eivät ihan tavallisia... Kuva Teppo Innola.

+433 Miten valmistan tahmean riisin? 290509

+433 Miten valmistan tahmean riisin?

Tahmariisi

Sitkoriisi

Liimariisi

Rakkaalla riisillä monta nimeä

 

Kesä on tulossa ja grillikausi. Grillin päällä kypsyy monenlaisia lihoja, kaloja ja vihanneksia. Nam. Kuola alkaa valua, kun ajattelen koillisthaimaalaisia grillimakuja. Nam nam. Ja thaimaalaisia maustekastikkeita. Nam nam nam ja suun tuuletus. Väkevää.

Sticky rice, glutinous rice, on ihan oma riisilajinsa. Se ei ole jasmiiniriisiä eikä basmatiriisiä. Sitä syödään sormin, ei lusikoin ja haarukoin kuten muuta thaimaalaista riisiä.

Syömme riisin sormin erilaisten vihannesten, mausteisten lihojen ja kalojen kanssa. Lisänä voi olla erilaisia maustekastikkeita. Taidanpa itsekin laittaa riisiä likoamaan viikonlopuksi. Ei tästä muistelemisesta muuten selviä.

Bangkok. Riisiä torimyyjän pöydällä.

+432 Kadonneen asiakirjan arvoitus 270509

+432 Kadonneen asiakirjan arvoitus

Ei ihan Viisikon tasoa

Koettua kuitenkin

 

Eilen illalla soi puhelin. Minulta kysyttiin, olinko kadottanut jotain. En siihen hätään osannut sanoa siihen mitään. Käsilaukussani oli ja on edelleen lukuisa määrä erilaisia papereita, mutta yhtäkkiä en tiennyt sanoa, puuttuiko sieltä jotain. Vihjeillä sitten tunnistin puuttuvan asiakirjan. Sen oli ystävällinen pariskunta löytänyt kadulta ja korjannut talteen. Kiitos, että tällaisia ystävällisiä ihmisiä edelleen löytyy.

Eilen oli poliisilaitoksella löytötavaroiden huutokauppa. Kun luin siitä nyt aamulla lehdestä, muistin oman kokemukseni löytötavaratoimistosta. Löysin viimeisinä markka-ajan vuosina viisikymppisen kadulta ja kunnollisena ja tunnollisena kansalaisena soitin löytötavaratoimistoon. Raja oli juuri tuossa viidessäkymmenessä markassa ja niin kiikutin setelin poliisille. En tiedä, sattuiko toimiston poliisille huono päivä vai oliko kyse hänen normaalista käytöksestään, mutta kohtelu ei ollut kovinkaan kummoinen. En tiedä, harmittiko kyseistä poliisia se, että joku oli viitsinyt tulla häiritsemään tuollaisella asialla häntä, mutta monenlaiseenkin tottuneena ihmettelin. Olisi pitänyt varmaan tehdä se, mikä tuli silloin mieleen. Olisin voinut sanoa, että jos rahaa ei tulla noutamaan, sen voisi laittaa poliisien virkistysrahastoon. Toivottavasti en olisi saanut sakkoja poliisin halventamisesta.

Jotta juttu ei tulisi liian yksipuoliseksi, täytyy samalla sanoa, että muista samassa talossa työskentelevistä poliiseista minulla on aina ollut pelkästään hyviä kokemuksia. Olen edelleen sitä mieltä, että korruptoitumaton poliisi on yksi tärkeimmistä demokratian tuntomerkeistä.

Tällainen sanasto on tullut tutuksi.

+431 Älä sinä ihminen hermostu 260609

+431 Älä sinä ihminen hermostu

Aja hiljaa isi

Aja hiljaa äiti

Et muutakaan voi

 

Lauantaina kävin pikakäynnillä Helsingissä. Mennen tullen istuin bussissa neljä tuntia ja sen lisäksi vielä Helsingin palaverissakin kuusi tuntia.  Melkein olin unohtanut, millaista oli ollut osa työstäni täällä kotimaassakin, saati sitten Thaimaassa.

Huomaan, että en ole enää aikoihin puhunut Bangkokin ruuhkista. Jokohan se aihe on käsitelty suurimmaksi osaksi jo mielessänikin. Vuosien jälkeen se kaikki on muuttunut vitsiksi ja huumoriksi. Yhä enemmän tajuan kuitenkin sitä, että keskellä mahdollisuuksia täynnä olevaa Bangkokia on ollut tervettä myös väsyä siellä vaikuttaneisiin olosuhteisiin. Ei ihme, että kerran risteyksessä liikennettä ohjannut poliisi oli pimahtanut, näyttänyt kaikille yhtä aikaa lupaa lähteä liikkeelle ja pistänyt sitten itse kaiken keskellä thaitanssiksi…

1979. Bangkok. Sukhumvit Soi 5. Kotikadun risteyspoliisi.

+430 Tirkistelyäkö? 240509

+430 Tirkistelyäkö?

Unessa taloissa

Valveilla blogeissa

 

Aina välillä mietin, mitä tarpeita blogien lukeminen minussa tyydyttää. Onko blogeissa vierailu tirkistelyä? Viime viikolla näin unta siitä, että vierailin monenlaisissa kodeissa. Jostain syystä vaihdoin näissä taloissa usein toiseen jalkaani erilaisia kenkiä. Eriparisin kengin siirryin taas seuraavaan taloon. Kerran omistajaperhe saapui paikalle. Se oli tosi noloa. Oli siinä minulle selittelemistä. Taisin syöttää vähän valkoisia valheitakin. Herätessäni minulle oli itsestään selvää, että unet kertoivat kurkisteluista eri blogeihin.

Uni sai varmaan alkunsa siitä, kun mietin, kenelle antaisin Hallittua kaaosta-blogin Vallattomalta mummelilta saamani sydäntunnustuksen.

En osannut valita blogeja ja päätin antaa alitajunnalle lisäaikaa.

Alitajunta alkoikin antaa ohjeita. Siirryin aikaan ennen oman blogin aloittamista. Olin silloin itse asiassa aika tietämätön koko Blogistaniasta. Joidenkin julkkisten sivuille olin joskus osunut, mutta en silloin tiennyt, millainen verkosto blogiavaruudessa todellisuudessa oli. Vähän kerrassaan löysin joitain tuttujani ja joitain työhöni liittyviä blogeja. Aloin satunnaisesti seurailla noita sivuja. Kommentoida en ajatellut. Minusta tuntui silloin, etten olisi osannut lisätä mitään sujuviin kirjoituksiin ja keskusteluihin.

Huomasin kyllä pian, että joihinkin asioihin teki mieli sanoa jotain. Näin, että blogeissa oli usein myös kirjoittajan sähköpostiosoite. Muutaman viestin lähetin ja yllätyksekseni sain aina viestejä takaisinkin. Silloin ei vielä oma blogi tullut mieleenikään. Luulen kuitenkin, että jo silloin alitajunta alkoi valmistella oman blogin kirjoittamista.

Minun blogiini saa kyllä tulla rauhassa vierailemaan, vaikka en itse olisi kotonakaan. Jos löydän täältä eriparisia kenkiä, tiedän, että joku on täällä käynyt. Saa kyllä kommentoidakin. Ja lähettää sähköpostia.

+429 Mitä minä tänään mökillä opin? 220509

+429 Mitä minä tänään mökilllä opin?

Tehdä tehdäkseen

Ihmetellä ihmetelläkseen.

 

Mitä minä tänään mökillä opin? Opin, että

mökillä voi grillata pihvejä, maissia ja kesäkurpitsaa. Grillin päällä voi keittää myös perunoita.

mökillä voi mennä saunaan.

mökillä voi keittää ja juoda kahvia.

mökillä voi pinota Miehen pilkkomia polttopuita.

mökillä voi istuttaa kärhön, maksaruohon, petunian ja vaalean verenpisaran.

mökillä voi nukkua.

mökillä voi kuunnella lintuja.

mökillä voi katsella sinivuokkoja, valkovuokkoja, metsäorvokkeja, ketunleipiä ja keväistä linnunhernettä.

mökillä voi viedä biojätteet kompostiin.

mökillä voi ihmetellä kuusenkerkkiä.

mökillä voi käydä ulkovessassa.

mökillä voi lukea vanhoja Kotiliesiä ja Suomen Kuvalehtiä.

mökillä voi kurkistella tammen silmuja.

mökillä voi olla vain, nauttia sekä ihmetellä elämää.

Minä opin tuon kaiken taas tänään. Tiesin sen kyllä jo ennestäänkin. Laiskureita laulattaa. Tänäänkin.

Poikeljärvi. Puuhommia tiedossa.

+428 Ei vain näy hedelmää 200509

+428 Ei vain näy hedelmää

Löytyykö silmuja?

Heräävätkö kukat?

Kasvavatko hedelmät?

 

Kiertelin etsimässä kevät– ja  kesälauluja, sellaisia  juuri tämän vuodenajan lauluja. Ei ihan enää ole kevät. Ei ihan vielä ole kesä.

Kiertomatkallani kuuntelin lauluja YouTubesta ja Ylen Areenalta. Yksi laulu tuntui sopivan juuri tämän ajan tunnelmaani. Se ei kerro keväästä, vaan viikunapuusta. Gospel Power oli parikymmentä vuotta sitten suosittu gospelyhtye.Viikunapuusta laulaa Heikki Hela, joka tunnetaan paremmin muista yhteyksistä.

Luukas 13:” Ja hän puhui tämän vertauksen: "Eräällä miehellä oli viikunapuu istutettuna viinitarhassaan; ja hän tuli etsimään hedelmää siitä, mutta ei löytänyt. Niin hän sanoi viinitarhurille: 'Katso, kolmena vuotena minä olen käynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Hakkaa se pois; mitä varten se vielä maata laihduttaa?' Mutta tämä vastasi ja sanoi hänelle: 'Herra, anna sen olla vielä tämä vuosi; sillä aikaa minä kuokin ja lannoitan maan sen ympäriltä. Ehkä se ensi vuonna tekee hedelmää; mutta jos ei, niin hakkaa se pois'."

Turku. Ruissalo. Sisarukset. Kevättä rinnassa?

+427 This is my life pile 190509

+427 This is my life pile

Mikä kuka

Ken kumpi kumpainen

 

Vai kaikki?

 

Jossain vaiheessa on syytä hyväksyä se, että ympäristölläkin on vaikutusta ihmisen elämään eikä vain geeneillä ja lapsuuskodilla.  Kodistaan ei kai kokonaan pääse irti koskaan, mutta toivottavasti menneisyys ei aina ole painolastina. Aikuisten ihmisten keskinäinen vapaaehtoinen kanssakäyminen on suurta lahjaa kaikille osapuolille.

Maailmalla löytyi monenlaista mukavaa luettavaa. Teini-ikäisten lähipyörteissä eläessä kiinnostivat myös lastenkasvatusta käsittelevät  kirjat. Eräässä kirjassa oli lause, joka tuli meilläkin käyttöön: ”This is not my life pile.” Kirjassa neuvottiin erottamaan se, mistä vanhemmat olivat vastuussa, ja se, mistä taas perheen nuorison piti itse vastata. Muistan joitain kirjan neuvoja, joita yritin käyttää omaksi edukseni.  Vanhempia neuvottiin esimerkiksi kurkistamaan teini-ikäisen lapsensa sotkuiseen huoneeseen, sulkemaan huoneen ovi hiljaa perässään ja ajattelemaan rauhassa: ”That is not my life pile.” Sen sijaan, jos nuori tuli tavaroineen sotkemaan perheen yhteisiä tiloja, vanhemmilla oli oikeus ajatella ja sanoa: ”This is MY life pile. Älä tule sotkemaan tänne.” Minkähän takia juuri tämä esimerkki on jäänyt minulle mieleen? En vihjaa mitään, mutta…

1972. Naantali. Esikoisen ensimmäinen joulu. Tässä vaiheessa his life pile was still my life pile.

+426 Kasvit, kuivattu liha ja kissa 180509

+426 Kasvit, kuivattu liha ja kissa

Joskus

Jokin

Ei kuulu joukkoon

 

Olen nyt Kissamummo. Rontti jäi minun kanssasi tänne muutamaksi päiväksi. Tulemme kyllä ihan hyvin toimeen keskenämme. Aamun juoksulenkitkin on jo suoritettu. Siis kissan. Ei minun. Ainakaan vielä. Muistan, kun perheeseen tuli lapsia. Elintaso nousi koko ajan. Kaikki Tärkeät Tavarat piti nostaa ylemmille hyllyille. Jos jotain unohtui näkösälle, niistä saattoi tulla Entisiä Tärkeitä Tavaroita. Jotenkin tämä tulee nyt mieleen.

Kasvikuntaa. Hain kellarista pitkän parvekekukkalaatikon. Halusin järkeistää yrttitarhaani ja siirtää  pienet turveruukkuihin istutetut siemenet ja ostetut valmiit yrttiruukut samaan laatikkoon. Laitoin laatikon multineen odottamaan keittiön pöydälle. Hupsista. Multa levisi alta aikayksikön selkäni takana pöydälle, mutta ehdin hätiin ennen kuin hätä tuli multiin. Siirsin ruukut siis nopeasti isoon laatikkoon, peitin ne hyvin ja siirsin toisen huoneen ikkunalle, rauhaan. Hupsista. Ovi olikin jäänyt auki. Rucolataimia oli siististi nypitty riviin juurineen. Peitin taas, minkä voin, ja tiputin multaan vähän lisää rucolan siemeniä. Tarina jatkuu. Jotenkin. Tähänastinen tulos: Rontti 2, Kissamummo 0.

Eläinkuntaa. Päätin käyttää hyväksi auringon lämpöä ja ostin naudan suikalelihaa. Isompia suikaleita pilkoin ohuemmiksi. Levitin suikaleet, jokaisen erikseen, uunipellille leivinpaperin päälle ja nostin pellin ikkunalaudalle. Kääntelin kuivumassa olleita lihoja parin tunnin välein, jotta ne kuivuivat tasaisesti. Kun ne olivat melkein läpikuivia, pirskottelin thaimaalaista suolaista kalalientä suikaleiden päälle ja kääntelin niitä, jotta ne maustuivat joka puolelta. Uunipellin siirsin hyvissä ajoin huoneeseen, johon kissalla ei ollut mitään pääsyä. Huomasin matkalla, että Rontti olisi varsin mielellään käynyt järjestelemässä myös lihoja. Kissamummo 1, Rontti 0.

Toistaiseksi.

Rontti omalla paikallaan keittiön pöydän ääressä.

+425 Kaatuneet ja Karjalaan jääneet 170509

+425 Kaatuneet ja Karjalaan jääneet

Liput liehuvat

Suruliput

Muistoliput

Kiitosliput

 

Muistan, miten aikoinaan Kaatuneiden muistopäivänä liput olivat osan aikaa päivästä puolitangossa. Kerrostaloalueellamme ihmisten kuolema ja hautajaiset näkyvät edelleenkin heidän asuintalonsa lipputangossa puolitangossa olevana lippuna. Sen verran yhteisöllisyyttä on vielä jäljellä.

Porin (nykyisin Keski-Porin) kirkkopuistossa on vaikuttava Aimo Tukiaisen Kaatuneiden muistomerkki. Siinä isojen henkilöhahmojen avulla on kerrottuna sodan koko kuva: Isänmaa kutsuu. Etulinjoilla. Matkan pää. Risti kirkastuu. Elämä jatkuu. Tuo muistomerkki teki vaikutuksen minuun pienenä lapsena. Kuolevan sotilaan katse suuntautuu sankarihauta-alueen keskellä olevaan isoon ristiin.

Samassa puistossa on saman taiteilijan tekemä Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki, Kultakäkönen. Sinne veimme jouluisin hautakynttilän. Suvun haudat olivat siellä jossain. Tuon muistomerkin paljastusjuhlassa 28.8.1955 isoveljeni oli lippuvartiossa.

Näin Kaatuneiden muistopäivänä en voi olla muistamatta myös sitä, miten muutama vuosi sitten Pori Jazzien aikaan juhlanuoriso käyttäytyi melkoisen huonosti kuljeskellen ja kuseskellen juhla-alueen lähellä oleville sankarihaudoille yön tunteina. Siitä syntyi aikamoinen haloo. Oli syytäkin.

28.8.1955. Pori. Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkin paljastusjuhla. Valjeni Eero Ikävalko lippuvartiossa.(Keskus Kuva)

+424 Untako vain? 160509

+424 Untako vain?

Haluanko herätä

Jos tämä kaikki on vain unta?

 

Aamulla Mies soitti mereltä. Vanhan ystävän veneessä tuntui lämpimältä kalseassa keväässäkin. Merellä oli kuulemma kaunista. Sen uskon. Täällä maissakin on.

Vanhat ystävät ovat aarteita. Heille ei tarvitse selittää kaikkea. Olen oppinut elämäni läksyn huonosti, enkä osaa pitää yllä ystävyyttä niin kuin toivoisin. Joku minussa siis mättää.

Vanha rakkaus on myös aarre. Tänään on taas kahvin ja lakkaviinerin päivä. Siitä kerroin jo vuosi sitten. Nyt ensimmäisestä kahvin ja lakkaviinerin päivästä on kulunut neljäkymmentä vuotta. Se päivä muutti silloin kaiken. Uskomatonta suorastaan. Entä jos en olisi unohtanutkaan laskutikkua kotiin? Entä jos siihen aikaan ei olisi käytettykään laskutikkuja? Joku hyöty laskutikkujen historiastakin on löydettävä. Tarjoan tätä neljääkymmentä vuotta.

Elämässä ei ole peruutusvaihdetta. Jos se olisi olemassa, sitä voisi haluta joskus käyttääkin. Onneksi elämässä voi sentään oppia. Vääriä valintojaan ei välttämättä tarvitse toistaa.

Jos voisin käyttää elämän peruutusvaihdetta päästäkseni takaisin neljänkymmenen vuoden taakse, valitsisin varmasti samoin kuin silloin. On se vain niin mielenkiintoista ja mukavaa ollut, sittenkin.

1970. Kypros. Salamis ja me. Kuva Sakari Virtanen.

+423 Muutosvastarinta 150509

+423 Muutosvastarinta

Elämän muuttumisleikki

Vauvasta vanhukseksi

 

Televisiossa näkyy yhä enemmän ohjelmia, jotka viihteellisyyden varjolla keskittyvät ihmisen kehittämiseen ja muutokseen. Opitaan uusia taitoja, käydään uusissa paikoissa, muutetaan ulkonäköä, vaatetusta ja luonnetta. Näitä ohjelmia me lässähtäneet sohvaperunat sitten katselemme ja uskomme sisimmässämme, että jotakin näkemästämme muutoksesta siirtyy myös meihin. 

Ajatelkaa, jos elämässä tällaisen bluetoothin käyttö olisikin mahdollista. Kun bongaisimme kadulla jollain ihmisellä jotain mielenkiintoista, se olisikin pian, hups, meilläkin. Kotoa lähtiessä meitä peilistä kurkistanut ihminen olisi kotiin palattessa aina muuttunut tunnistamattomaksi. Taitaisin olla melkoinen kokoelma kadehtimieni ihmisten ominaisuuksia. Pikaisesti ajatellen en olisi ainakaan tällainen kuin olen. Tarkkaan ottaen, tuskin olisin tätä parempikaan.

Toin eilen kyydissäni Poriin Keskimmäisen ja Rontti-kissan. Keskimmäisen mukaan saamisessa ei ollut ongelmia, mutta Rontin kanssa opimme taas kerran, mitä todellinen muutosvastarinta on. Rontti täyttäisi paikkansa muutosvastarintaliikkeen edustajana missä tahansa mainoksessa. Rontti ei halua, siis korostetusti, EI HALUA, mennä kuljetuslaatikkoon. Kerta kerralta se keksii uusia taitoja vastustaakseen moista menoa. Eilen saimme sen juuri ja juuri sisälle laatikkoon kahden hengen voimin. Neljän raajan vastarintaliike on aika tehokas, kun noiden raajojen kärkiin on onnistuneesti liitetty teräviä piikkejä. Onneksi Rontti ei pure, ei ainakaan vielä.

Laatikkoon tungettu kissa ei sitten, ylläri ylläri, enää ole ahdistunut. Perille pääsy on myös aina yhtä mukavaa. Ruoka tulee ajallaan ja jokaisen jääkaapin edessä on yhtä mukava istua ja toivoa saalista. Hygienia- asiat on hyvin hoidettu ja nukkumispaikan valinnassakin on varalla monta variaatiota. Mikäpä kissan elellessä.

Olen iloinen, että minun ei ole tarvinnut työurallani elää kvartaaliajattelun ehdoilla. Pitkän ajan tavoitteet olivat kuitenkin tärkeimpiä siihen aikaan. Pätkäajatteluvastarintaa itsessäni tunnistan. Siinä olisin varmaan ottanut avuksi neliraajajarrutuksen. Onneksi nyt ei tarvitse enää jarrutella. Katsoa vain sivusta, välillä vahingoniloisestikin.

Rontti mököttää:

+422 Palaute ja itsereflektio 140509

+422 Palaute ja itsereflektio

Keskustellessaniko kehityn?

Tarkkaillessaniko viisastun?

Arvioidessaniko opin?

 

On ilo ja suuri lahja päästä juttelemaan nuorten ihmisten kanssa. Aito kohtaaminen on aina arvokasta. Nuorella ja vanhalla on tietysti se perustava ero, että vanha pystyy peilaamaan keskustelussa omaa nuoruuttaan, mutta nuori vain mahdollista omaa vanhuuttaan.  Ei vanhuus varmaan ole koskaan kenenkään päämäärä. Se vain tulee aikanaan sellaisena kuin tulee. Sitä ei ikävä kyllä voi kohdata nuorena ja viisaana vaan aina vanhana ja tyhmänä.

Eilen ryhmässä kyseltiin ja annettiin palautetta. Keskustelu oli monipuolista ja rakentavaa. Suoran palautteen antaminen on nykyisin itsestään selvää. Se osataan antaa usein rakentavasti eikä sen avulla ehkä enää tarvitse purkaa yleistä pahoinvointiaan ja/tai aggressioitaan.

Jään miettimään, millaista vanhuutta elävät ne nuoret, jotka on opetettu koko ikänsä arvioimaan itseään ja toisia, lähtemään aina liikkeelle siitä, että totuus on se, miltä itsestä tuntuu. Entä sitten, kun tämäkin metodi on tuomittu vanhanaikaiseksi. Mitä sitten seuraa?

1971. Naantali. Vanhan peilaamista.Keittiömme pöydän ääressä  Pirkko ja Kaiku Mäenpää. Kuva Teppo Innola.

+421 Kolme aivoitusta 120509

+421 Kolme aivoitusta

Ajatuksia

Ideoita

Keksintöjä

 

Wiki sen tietää. Aivoitus on ajatus, ehkä uusi sähköinen kytkentä entisten rinnalle tai sarjaan. Aivoitus löytää uusia ideoita kehitettäviksi ja keksintöjä toteutettaviksi.

Cranelta löytyivät vara-aivot minullekin.  Kiitos, Kenokaula.

Lähdin miettimään blogeja, joista olin itse saanut viime aikoina aivoituksia. Bloggaamisen yksi osatarkoitushan näinä vuosikymmeninä on pitää edes jonkinlaista aivotoimintaa yllä. Kolme viimeaikaista löytöä nousi mieleen.

Lapiolla hiekkaa, Sirokko ja Berberit. Mikä riemu on ollut kulkea vierailla poluilla vieraassa maassa! Käyn kirjoitusten kautta Algeriassa, tuossa minulle uudessa maassa, aina silloin tällöin ja kurkistelen siellä polkujen varteenkin. Kirjoitus vanhasta kielestä kuljetti minua välillä aavikollakin.

Hallittua kaaosta, Vallaton mummeli ja Biopussit. Meidän taloyhtiössämme kierrätetään. Se on oiva juttu. Mökilläkin kompostoidaan kaikki mahdollinen. Tässä kirjoituksessa opin vihdoinkin uuden hyvän tavan tehdä lehdistä tukevia kompostointipusseja. Luovana henkilönä (?) tein viime viikolla lautasliinoista samalla metodilla myös tarjoilupussit kaupan täytetyille patongeille. Minäkin osasin!

Varamussalo, MarjattaH ja Haikut. On ollut mukava seurata taiteilijan muuntumista haikuilijaksi. Joissakin haikuissa tilanteet ovat ihan tuttuja. 

Vaikka kuinka taistelisin uusien aivopoimujen puolesta, tiedän kuitenkin häviäväni tämän taistelun. Silti on suurenmoista jaksaa vielä ajatella. Sekään ei ole itsestäänselvyys. Siitä luopuminen tuntuu vaikealta. Toivottavasti siihen on vielä aikaa. Tai sitten ei.

+420 Kuka määrittelee minut? 110509

+420 Kuka määrittelee minut?

Ärisette

Murisette

Vai toimitte?

 

Uskoin aikoinaan tosissani, että kahdeksantoistavuotias oli jo vanha. Kun kerran neito oli seitsentoistavuotisna kaunehin, ei sen jälkeen ollut odotettavissa muuta kuin hiljaista rapistumista. Jos jotain ei siihen mennessä ollut saanut aikaan, oli turha toivoa sitä sen jälkeenkään. Voin vain jälkeenpäin ihmetellä, kuinka silloin annoin ulkopuolisille vallan määritellä sitä, kuka minä olin ja millainen minun olisi pitänyt olla. Toisaalta, johtuikohan omasta epävarmuudestani, mutta välillä en tahtonut myöskään kestää noita liian itsevarmoja ihmisiä. Oli vaikea tietää, olivatko he oikeasti sellaisia, vai olisiko pieni neula saanut heidän kuplansa puhkeamaan.

Ärisette murisette. Se oli minun muistisääntöni Kuopuksen kaseteilla esiintyneestä Alanis Morissettesta. Samalla se oli kieltämättä välillä kuva myös omasta asenteestani. Kun barrikadeille en pystynyt enkä myöntyäkään halunnut, siihen väliin jäi vain ärinän ja murinan kokoinen kolo. En ollut siinä kolossa ainoa. Vieläkin heitä löytyy. Luin alussa innoissani lehtiin tulleita tekstiviestejä. Nyt huomaan siirtyväni niiden ohi. Pidän silti hyvänä kaikkia palautteen antamisen mahdollisuuksia, vaikka tiedän niistä useimman Ö-mappiin päätyvänkin. Niin kauan kuin on elämää, on myös ärinää ja murinaa. Voi niitä yhteiskuntia, joissa murina on kielletty.

Ystävän sähköpostiviestistä löytyi ikärasistisia lainauksia. Näissä selvästi suositaan vanhuutta. Se annettakoon anteeksi. Elämä ei loppunutkaan kahdeksantoistavuotiaana. Nyt pitää yrittää oppia nuoruudestaan se, ettei enää anna ulkopuolisten määritellä sitä, millainen vanha ihminen on ja millainen hänen pitäisi olla.  Toisaalta olisi syytä oppia käyttämään muitakin keinoja kuin vain ärisemistä ja murisemista. Mitä jos vaikka nauttisi elämästä?

Joskus mietin myös sitä, miksi annamme ateistille vallan määritellä, millainen Jumalan pitäisi olla…

Jo vähän rapistunut penkkariminä.

+419 Äitien tarinat 100509

+419 Äitien tarinat

Kevättä sydämessä

Kourallinen valkovuokkoja kädessä

 

Ystävältä viikolla saadut valkovuokot kukkivat kauniisti pöytämaljakossa Interfloran välittämän äitienpäivänruusun vieressä. Tekstiviesti tuo tervehdyksen Välimeren rannalta ja soitto onnittelut ja äitienpäivälaulun koti-Suomesta. Se on se päivä taas.

Lapsuuden äitienpäivään kuuluivat aina juhlat Porin Cygnaeuksen koulun juhlasalissa. Isäni, Porin Karjala-seuran silloinen puheenjohtaja, oli aina mukana järjestämässä juhlia karjalaisille porilaisille äideille. Lähes aina olivat valkovuokot jo aloittaneet kukinnan ja juhlissa jokaisen äidin rintaan laitettiin hakaneulalla oma valkovuokko. Oli kevät.

On hyvä muistaa, että kaikki maailmanmatkaajat eivät liiku omasta halustaan. Televisiosta katsottaessa miljoonan ihmisen siirtyminen pois joltain sotatoimialueelta on vain lyhyt muutaman sekunnin uutisväläys. Se on kuitenkin miljoonan ihmisen miljoona erillistä tarinaa. Lintukotoja ei enää ole ihmisten maailmassa. Onko niitä koskaan ollutkaan?

Isäni puhui monissa karjalaisten juhlissa siellä täällä. Muistan hyvin isän "puhumukset", ne paperiversiot. Tässä hän puhuu Heinjoki-juhlilla Karkkilassa:

+418 Maalaiskevät 090509

+418 Maalaiskevät

Keikkuen se tulee

Tämäkin kevät

Miehen lapsuuden keväät olivat maalaistalon keväitä. Hänen ja omien vanhempieni kertomuksista olen oppinut jotain siitä ymmärtämään.

Huomaan, että maalaiskevät on kuin tauti. Kovin tarttuvaa se ei ikävä kyllä ole ollut. Hyvään alkuun pääsin kyllä ennen Thaimaahan lähtöä, mutta siellä olo teki minusta entistä kaupunkilaisemman. Kaikkea ei yhdessä elämässä ehdi, vaikka niin moni asia kiinnostaisikin.

Eipä silti, yrttien siemeniä on jo ostettuna ja osaksi kylvettynäkin tuossa ikkunalla. Mökilläkin kiertelin katsomassa vanhojen kukkaistutusten kevätkuntoa. Kyllä se kesä meillekin tulee. Ihanaa!

1965 Merikarvia Lauttijärvi. Maijaliisan koski.

+417 Välitä viestiä! 080509

+417 Välitä viestiä!

Yhdistän

Teen yhdeksi

Jaan asioita

Kommunikoin

 

Ei ihme, että minun paperienhävittämisprojektini ei onnistu, kun perheen paperikasoista pursuaa ulos niin paljon kaikenlaista mietittävää. Blogimaailmassa mietittävästä tulee usein myös kommentoitavaa.

Minä rakastan sanoja. Mutustelen ja pureskelen niitä. Vieraan tekstin sanat on nieltävä sellaisenaan, mutta omassa blogimaailmassani, tässä ihanassa valtakunnassani, minulla on valta jättää jotain myös hampaankoloon. Täällä on myös täysi lupa valita juuri niitä sanoja, joita oma sylki suuhun tuo. Fantastista tämä absoluuttinen monarkia!

Eilen juttelin muutaman ystävän kanssa eräästä kirkon viestinnän ongelmakohdasta. Jäin miettimään vanhaa lasten leikkiä. Siinä muut leikkijät valitsivat yhden poissa ollessa jonkun esillä olevista esineistä, jota tuo leikkijä palatessaan ei saanut koskettaa. Kun hän sitä kosketti, kaikki huudahtivat yhteen ääneen. Nykyisessä keskustelukulttuurissa näyttää olevan niin, että jos joku sanoo sanat Jumala ja Jeesus, kaikki muut vaikenevat. Kristinuskoa on vähän vaikea viestiä, jos juuri noita sanoja pitää välttää.

Tällaisia pursuaa. Onneksi Kuopus on edes joitakin skannannut...

+416 Kirjallisuuskilpailu II 060509

+416 Kirjallisuuskilpailu II

Sokerista etanoista

Kukkasista sammakoista

 

Pienet tytöt on tehty ihan samoista tarpeista kuin pojat, vaikka pojat eivät uskaltaneetkaan osallistua Porin kaupunginkirjaston tyttökirjojen kirjallisuuskilpailuun 1960. Uskon, että pojatkin olisivat kisassa pärjänneet. Se olisi kyllä varmaan ollut siihen aikaan noloa.

Tässä kisassa olin neljäs. Meitä oli neljä tyttöä muutaman pisteen sisällä, ”jotka erottautuivat selvästi muista.” Ainakin yksi edelläni ollut teki elämäntyönsä yliopistossa. Ei taaskaan paha. Palkinnoksi sain näköjään Luonnonharrastajan oppaan.

Mietin tuon ajan päiväkirjaa lukiessani, mikä olisi voinut rohkaista tuota kaiken keskellä itsesäälissä rypevää pikkumurkkutyttöä. Hurjalta tuntuu, että samoilla sivuilla näiden voittojen kanssa kuitenkin kirjoitin: ”Tuntuu, kun olisi ihan vaikea hengittää, kun huomasin itseni olevan vain tällaisen.”

Bangkok. Pojat ja Aku Ankat. Kuva Vesa Kosonen.

+415 Kirjallisuuskilpailu 050509

+415 Kirjallisuuskilpailu

Mitä ja milloin

Missä kirjassa

 

Heräsin miettimään, mitä kaikkea oikeastaan luin lapsena. Mielessä oli sekava määrä kirjoja ja kirjailijoita sekä kirjan juonia ja henkilöitä.

Porin kaupunginkirjasto järjesti vuonna 1960 ”lasten kirjallisuuskilvan”, jossa ”nuorisokirjallisuuden tuntemus joutui koetteille”. Tuossa kilpailussa oli erikseen tyttö- ja poikakirjallisuuden sarjat. Vanhan päiväkirjan sivuilta löysin äsken nuo kilpailukysymykset.

Löysin myös tulokset. Olin ainoa tyttö poikakirjallisuuden 30 parhaan joukossa. Sijoitukseni oli yhdeksäs. Oikeita vastauksia yli kolmasosa. Palkinnoksi sain Jouko Puhakan kirjan Kaiskunkallio kestää. Minua paremmin sijoittuneiden joukosta näyttää löytyvän ilmeisesti ainakin yksi suurlähettiläs, yksi entinen ammattiyhdistysliikkeen koulutuspäällikkö ja yksi YLEn tutkiva toimittaja, jonka vanhoja ohjelmia edelleen näytetään uusintoina säännöllisesti. Ei paha.

Osan kirjoista raahasimme Thaimaahan omien lapsien luettavaksi. Perinteet velvoittivat

1982. Bangkok. Lastenhuoneen kirjahylly.

+414 Influenssa? 040509

+414 Influenssa?

Memento mori

Muistan muistan

 

Minulla on tainnut olla influenssa. Ei se sikainen vaan ihan inhimillinen. Kuume nousi nopeasti ja korkealle. Nuhaa ei tullut ollenkaan. Tauti kesti kauan ja toipuminen vastaavasta on vienyt aikaa suhteettoman paljon. Voimien vähyyskin viittaa tuohon suuntaan. Kyllä tämä kai tästä vielä oikeaksi iloksikin joskus muuttuu.

Ensimmäisen Aasialaisen sairastin jo lapsena. Se tuntui silloin uuvuttavalta. Jos oikein pinnistän muistiani, niin taisin sairastaa opiskeluaikana myös Hongkongilaisen. Huomaan, että nyt tässä iässä toipuminen on kyllä paljon hitaampaa kuin silloin.

Kyllä tämä hidas toipuminen on muistuttanut myös kuolevaisuudesta. Eino Leino kysyi: ”Koska tulee se suurin, se suurin?”  Kovin pitkälle ei enää porskutella. Elämän arvon tajuaa, kiitollisena. En taida enää osata asettautua täysin sellaisen ihmisen nahkoihin, jolla ei ole sisällään kristillistä toivoa. Toivo antaa ainakin välillä pyhää huolettomuutta. Eletään niin kauan kuin elon päiviä annetaan. Sitten kaikki on ”suuremmis käsis”. Ei enää minun murheeni.

1999. Thaimaa Erawanin putoukset. Vanhan kameran kuva.

+413 Kuvakommunikaatiota 020509

+413 Kuvakommunikaatiota

Tunteet kuvina

Kuvat tunteina

Käy se niinkin

 

Hymiöillä saa aikaan melkoisia tunneviestejä. Niitä Kuopuksen kanssa käytimme toistakymmentä vuotta sitten, kun kirjoittelimme Thaimaasta viestejä Esikoiselle. Siihen aikaan netistä ei vielä löytynyt valmiita hymiöitä paljonkaan ja saimme käyttää omaa luovuuttamme. Kyllä käytimmekin.

@B -)  silmälasipäinen pörrötukkainen äiti, joka pelaa yöllä tietokonepeliä

@B -]  silmälasipäinen pörrötukkainen äiti periksi antamattomana

@¦  -O  pörrötukkainen haukotteleva äiti

@¦ -Q  pörrötukkaisen äidin vinohaukotus

?B -)  epätietoinen silmälasipäinen äiti

( - )  lomahymiöaiti

+++( - )  äiti, joka on ihan ulalla

(((((((((( + )  äitisimpsonhymiö

(50) - )  50-vuotishymiö

Tässä joitain näytteeksi. Arvaatkaa, oliko hauskaa?

1990. Bangkok. Pörrötukkainen äiti ja Kuopus Bangkokin korkeimmassa ravintolassa. Millainen hymiö kuuluisi kuvaan?

+412 Kevättä ilmassa 010509

+412 Kevättä ilmassa

Tämä pörisee

Tuo surisee

Se inisee

Nämä ja nuo ja ne

 

Kevääseen kuuluu monenlaista pörriäistä ja ötökkää. Joskus niillä on kova kohtalo:

"AMICUS NATURAE

Sata ritariperhosen toukkaa -
vain yksi ritariperhonen.

Se on saatanallista, sanoi hän.
Sata ritariperhosen toukkaa-
ja yhdeksänkymmentäyhdeksän
loispistiäistä,
vihoviimeistä hyönteismoukkaa,
raatokärpäsmäistä -
vain yksi ritariperhonen!

Ja maisteri pisti sen."

(Lauri Viita)

Tämä runo kuuluu sarjaan Ison Veljen Minulle Opettamat Runot. Siihen aikaan hän vielä joutui minulle selittämään, mitä tarkoitti ”pistäminen”. Amicus Naturae sopi hänen huumorintajuunsa.

"VIAT JA LIAT

Kun juomaani valmistin,

niin hyttysen kuurnitsin.

Se tarttui tiuhaan sihtiin.

Otin siitä sen teräspihtiin

ja isolla moukarilla

sitä päähän naputin.

 

Luja henki on muutamilla!

Näin hävitin sen tyystin,

ja sitten piimääni ryystin

ja vatsaani taputin.

 

Vaan kamelin kun nielin,

se painui mielin kielin,

ei edes potkinut.

Ties kuinka monta heitä

leiliini hyppineitä

jo lienen hotkinut!

 

Oi rakkaat omat viat!

Hyi! Lähimmäisen liat!"

(Jaakko Haavio)

Tämän runon löysin kouluaikoina itse. Minkähän takia?

1978. Lokalahti. Metsästä voi nauttia ihan sellaisenaankin.

+411 Rosettirauta 300409

+411 Rosettirauta

Kevään merkit

Kukka ja perhonen

 

En tee mitään rosettiraudalla. En aio tehdäkään sillä mitään. Muistelen vain sitä. Aktiivisesti.

En tiedä, tietävätkö lapseni, mikä rosettirauta on ja miltä se näyttää. Luulen, että minä en ainakaan ole heille rosetteja tehnyt. Saatan olla väärässä. En tiedä, onko meillä vielä jossain rosettirautaa vai olenko sen jo hävittänyt. Jossakin vaiheessa sen kuitenkin omistin.

Lapsena meillä ei tehty koskaan tippaleipiä vapuksi. Munkkeja tehtiin ja rosetteja ja simaa. Oli perhosrosetteja ja kukkarosetteja. Niiden päällä siroteltiin tomusokeria. Se pölysi. En muista pitäneeni roseteista. Silti söin niitä, koska vappuna niitä piti syödä. En muista, pidinkö edes simasta. Ei sellaisia asioita ajateltu, simaa juotiin vain.

Täytyykö perinteistä pitää?

1969. Helsinki. Ullalnlinnanmäen vappupalloja.

+410 Sinivuokkoja vai orkideoita? 290409

+410 Sinivuokkoja vai orkideoita?

Silmät sopeutuvat

Sopeutuuko sydän?

 

On vaikeaa muistaa, millaista oli Suomen kevät ennen Thaimaahan lähtöämme. Koti keskellä kirkonkylää, sireeniaidat, ruusupensaat, omenapuut, yrttipuutarha, perunapelto, marjapensaat… Retket lasten ja ystävien kanssa olohuoneen terassille ja pihanurmikolle… Aurinko paistoi...

”1980. Bangkok orkideoiden aikaan. Joskus täällä ajattelee Suomen kevättä kaihoisasti, sellaista kevättä, jota voi kokea vain maalla, kun seuraa erilaisten kukkasten nousua mullasta ja seuraa, mikä kukka mitenkin on talven kolhut kärsinyt vai onko kärsinyt ja kestänyt ollenkaan."

Alkuvaiheessa, ainakin vielä tuona ensimmäisenä Thaimaan keväänä, suomalaista kevättä mietti ja muisteli. Pian se unohtui. Välivuosien keväät Suomessa pystyivät siis aina yllättämään. Nämä valoisat kevätillat. Niistä ei tunne saavansa tarpeeksi koskaan. Nytkään.

Bangkokin orkideoita.

+409 Sakura 281409

+409 Sakura

Kirsikankukkia

Cherry blossoms

Onnellisten aika

 

Sain aamulla kuvia Tanskasta. Entinen työtoverimme seisoi hymyillen kukkivien kauniiden keväisten kirsikkapuiden alla. Pessimistikin sai taas muistutuksen, että monet tarinat maailmassa päättyvät kuitenkin onnellisesti. Joku voi päätyä kirsikkapuutarhaan, toinen ruusutarhaan. Kolmas on onnellinen, vaikka hänellä ei ole kumpaakaan.

Matkallaan voi halutessaan nähdä ja kuulla myös aitoa Sakuraa.

 Tanska. Kirsikankukkia. Kuva Manee Paoin.

+408 Amazing 260409

+408 Amazing

Ihmeellistä

Hämmästyttävää

Ällistyttävää

 

Kolme muistoa.

”Magnetofonista kuuluu käheitä sointuja. Suojapukuinen hahmo hyppii tahdin mukana. Laulaja kertoo elämän kurjuudesta kaukana New Orleansissa, ja tanssija jatkaa liikkeitään voimatta lopettaa, ennen kuin musiikki loppuu.

Kuulen äänen jatkavan: ”… ja olen klovni elämän suuressa showssa… minä osaan… tahdon…” Katson tyrmistyneenä suojapukuiseen hahmoon. Hänen suunsa liikkuu, mutta ääntä ei tule. Hän liikkuu, puhuu, mutta kaikki kuuluu magnetofonista, hänen tehtävänsä on vain avata suutaan.”

Phra Khun Phra Chao, Amazing Grace oli yksi ensimmäisistä kristillistä lauluista, joita opimme thain kielellä Thaimaassa. Sitä lauletaan siellä paljon eri kirkoissa ja kirkkokunnissa.

Blind Boys of Alabama villitsi Kirjuriluodon yleisön Porissa kesällä 2001. Se oli uskomaton kokemus. Se kannatti kokea. Yksi lauluista oli Amazing Grace. Siinä Nousevan Auringon talon melodia yhtyi John Newtonin sanoihin.

YouTubessa on  tallennettuna tämän laulun live-esitys. Siinä on paljon Pori Jazzin esityksen dynamiikasta.

1982. Bangkok. Amazing Grace. Kaste Lad Phraon seurakunnassa.

+407 Tuntomuisti tunnemuisti 250409

+407 Tuntomuisti tunnemuisti

Ihollakin muistetaan

 

Kuume sahaa edestakaisin. Ensin paleltaa. Sitten hiottaa. On nihkeä, tuttu olo. Sairaskertomus tuo mieleen tuntomuistoja.

Istun olohuoneen pöydän ääressä kirjoittamassa kirjettä. Kirjepaperi tarttuu koko ajan hikiseen käsivarteen. Kättä nostaessa paperikin nousee. Polvitaipeista alkaa valua hikinoroja. On siristettävä silmiään, jotta näkee jotain otsalta silmiin valuvan hien alta. Ohimoilta tuleva hiki taas osuu korviin. Niskahiki kastelee selän. Tuolilta noustessa vaatteet tarttuvat kiinni. Niitä on muistettava oikoa.

Pihan vesisäiliö on ollut tuntikausia auringonpaisteessa ja suihkusta ei saa viileää vettä. Onneksi jääkaapissa on kylmää juomavettä.

Olen jo suureksi osaksi unohtanut, millaista tropiikin kostea kuumuus oikeasti oli.  Kuulemma tarvitaan kolme viikkoa kuumuutta, ennen kuin hiki alkaa virrata viilentävästi. Kolme viikkoa tai kunnon kuumetauti.

10.10.1988 Bangkok. Ote kiertokirjeestämme:

+406 Maailmanmatkaaja 240409

+406 Maailmanmatkaaja

Erikoistarjous

Kaikki rajat auki

 

Kuinka paljon ihminen jaksaakaan sairaana matkustella. Parina viime yönä olen käynyt vaikka missä. Kuumeen noustessa vauhti vain kiihtyy.

Olen lueskellut viime päivien kommenttejani. Jos en muuten tietäisi olevani töks töks, niin kommenttien kirotusvireet sen kyllä paljastaisivat. Mutta olkoon. Se on hetken häpeä. Painun taas pehkuihin. Jos saan unta, pääsen taas matkustelemaan. Kiva.

Pori. Missähän kaukana nukkuja taas seikkailee.

+405 Miniä ja Roxanne 230409

+405 Miniä ja Roxanne

Että joka vuosi

Ja samaan aikaan

Kuinka osuukaan?

 

Miniälle synttärionnittelut. En malta olla ottamatta onnittelulauluksi Roxannea, The Police.  Esikoisen ja Miniän häissä laulettu versio oli melkein yhtä hyvä kuin tämä. Vai mitä? Sellaisella serenadilla vaimoa ei kyllä varmaankaan olisi saanut. Hyvä, että se laulettiin vihkimisen jälkeen.

Roxannen laulajan omakuva. Olisikohan tällaisella kuvallakaan saatu vaimoa...

+404 Monte Criston kreivi 220409

+404 Monte Criston kreivi

Kostoa ja petosta

Vihaa ja väkivaltaa

Vai rakkautta

 

Katsoin tallentamaani ranskalaista Monte Criston kreiviä taas eteenpäin. Olen nähnyt sen sarjan jo ennestään ja lukenut kirjan monia kertoja. Huomaan taas, miten kirjoissa kaikki jotenkin pehmenee. Väkivaltakin tuntuu vaimeammalta. En luultavasti kovin paljon lukiessani edes mieti maisemia, tavaroita tai ihmisten ulkonäköä. Nimetkin minulta nopeasti unohtuvat. Siksi minun on joskus vaikea keskustella kirjan tai elokuvan henkilöistä. Kuopus, joka on tässä asiassa erilainen kuin minä, väliin minuun tuskastuu. Hän toisaalta on minulle varma tiedonlähde. Voin rauhassa kysyä häneltä, pidinkö jostain elokuvasta tai missä olen ennen nähnyt sen elokuvan henkilöitä. Omatekoinen tietosanakirja.

Monte-Criston kreivi sai minut miettimään, miten steriilissä maailmassa nykyisin Suomessa elämme. Emme väkijoukkona huuda mestauslavan edessä syyllistä vapautettavaksi. Emme lynkkaa ketään.  Barrikadit kuuluvat muualle. Me päästämme Barabbaamme vapaaksi hienovaraisemmin ja tuomitsemme Jeesuksemme mainoskyltein tai pamfletein. Ehkä siksi pahuuskin on helpompi määritellä heikkoudeksi.

Vuorta voidaan siirtää räjäyttämällä tai kaivinkoneilla, mutta se siirtyy myös hiekanjyvä kerrallaan.

Kobba Klintan. Onneksi on olemassa muitakin saaria kuin Ifin saari. Kuva Teppo Innola.