On oikeus muistaa omat muistonsa
On oikeus kertoa omat tarinansa
Toinen muistakoon omat muistonsa
Toinen kertokoon omat tarinansa

Vuosi sitten työtiimimme teki opinto- ja virkistysmatkan Tallinnaan. Kiistanalainen patsas oli siirretty muutama päivä aikaisemmin. Rikottujen näyteikkunoiden päälle oli jo ehditty laittaa ensimmäiset laudat. Tunnelma oli edelleen sähköinen. Bussipysäkeillä näkyi vanhoja arvokkaasti pukeutuneita miehiä kunniamerkit rinnassaan ja kukat kädessään. He olivat veteraaneja muistomatkalla menneisyyteen.

Lapsuuteeni kuuluu mielikuva isästä, joka kulki välillä iltaisin toista kättään levottomasti heilutellen. Kranaatinsirpaleet käsivarressa eivät jättäneet rauhaan. Hän oli veteraani muistojensa nykyisyydessä.

Historia omasta mikrokosmoksesta käsin kertoo oman osansa makrokosmoksen tarinasta. On eri asia lukea tarina kirjasta kuin kuunnella ihmisten omia kertomuksia. Ihmisyys riipaisee. Sitä ei pääse pakoon. Tällaisia me olemme.

On mahdollista uskoa siihen, että pienet ihmiset voivat muuttaa suuria asioita. Voi olla helpottavaa, jos tajuaa, että ei tarvitse pelastaa koko maailmaa. Ei se silti saa estää meitä tekemästä oikeita valintoja omassa elämässämme.

Maailman hattukaupoissa on muitakin myssyjä kuin vain tiukkoja pipoja. Samaa tehtävää ne kuitenkin täyttävät.
 
Isäni sotatarina lyhyesti sotapäiväkirjassa:
Plus%2099%20Sotap%C3%A4iv%C3%A4kirja%20p