+1101 Porin Teljän seurakunta, Itätullin päiväkoti ja Porin Karjala-Seura 161113

+1101 Porin Teljän seurakunta, Itätullin päiväkoti ja Porin Karjala-Seura

• Liian monta katiskaa koettavana
• Liian monta suuntaa edettävänä
• Liian monta valintaa tehtävänä

Jos ei tiedä, mitä tehdä, niin olisiko parasta olla tekemättä mitään… Mitä enemmän kaivan asioita esiin, sitä enemmän aukeaa uusia risteyksiä ja etenemismahdollisuuksia. Aika loppuu kesken. Ei vain kuvaannollisesti vaan IRL.

Tällaista pohdin:

1. Porin Teljän seurakunta täyttää tänä vuonna 54 vuotta ja sen kirkko 44 vuotta.  Isäni oli tuon uuden seurakunnan ensimmäisen kirkkovaltuuston jäsen. Hänen kuolemastaan kirkkovaltuuston kokouksessa kerroin blogissani  +45 Missä olit. Äitini lauloi tuon kirkon ensimmäisessä kirkkokuorossa. Olimme vuosikausia tämän kotiseurakuntamme nimikkolähettejä.

2. Satakunnan Museossa oli näyttely, joka kertoi käymästäni Itätullin päiväkodista, jota silloin kutsuttiin Troilinkadun lastentarhaksi. Löysin näyttelystä tuttuja tavaroita ja kuvia Saima-tädistä. Puhelimesta saattoi jopa kuulla hänen ääntään, rätinän keskeltä. Hänestä kerroin blogissani  +609 Itätullin päiväkoti ja Tarinateatteri  

3.  Ostin Porin Karjala-seuran historiasta kertovan kirjan, Jaetut muistot, Porin Karjala-Seuran vaiheita 1940-2010.  Löysin kirjasta  isäni nimen useita kertoja. Omankin nimeni löysin. Porin Karjala-seuran äitienpäivistä kerroin blogissani +419 Äitien tarinat .


Satakunnan Kansassa oli kuva Troilinkadun lastentarhan lapsista. Olisipa mielenkiintoista saada tuonkin kuvan tiedot. Ihan niin kuin minäkin olisin tuossa joukossa. (Taas uusi polku valittavana…)

+1096 Kansallisarkisto: Sotapäiväkirjat 161013

+1096 Kansallisarkisto: Sotapäiväkirjat

• Yllätyin
• Kuinka syvästi sen koinkaan:
• Yksi kantakortti ja 10./JR 6:n sotapäiväkirja

”III Pataljoona (III/JR 6) perustettiin Ruokolahden alueen reserviläisistä 10. kesäkuuta 1941. Ruokolahden Eräjärven kylän Savonkaidan parakkialueella kapteeni Mikko Kangasvaara otti vastaan saapuvan henkilöstön. Pataljoonan muodosti 8 varusmiestä, 670 reserviläistä sekä 347 I luokan nostomiestä. ” (Wikipedia: JR 6)

Otteita sotapäiväkirjasta SPK 9459:

11.6.1941 ”Sää aurinkoinen. Vahvuus 1+5+27. Hämmästeleviä miehiä saapui pitkin päivää. Ruokailu ja varusteiden jako ei mennyt hankaluuksitta, sillä välineitä ja varusteita puuttui melkoisesti.”
12.6.1941 ”Sää puolipilvinen. Vahvuus 3+5+96. Kaikki tuntuivat olevan hämmästyneitä tapahtuneista asioista. Tilanteista ei tiedetty mitään, arvailtiin ja valettiin kannuja. Yleisenä käsityksenä oli, ettei kyseessä ole mitään vakavampaa, koskapa muualla Suomessa ei vastaavanlaisia harjoituksiin kutsumisia ollut tapahtunut. Iltahartaus Savonkaidan parakkialueella.”
13.6.1941 "Sää tihkusadetta. Vahvuus 4+6+100. Iltasella saunomista. Miehiä saapui pitkin päivää.”
14.6. 1941 ”Sää puolipilvinen. Saatiin ilmoitus 8 miehen vapauttamisesta teollisuuden palvelukseen. Miehet lähtivät hetimiten – iloisina.”
19.6.1941 ” Sää puolipilvinen. Vahvuus 4+37+165. Suljetun järjestyksen kertausta. Komppanialla muodollista koulutusta.
22.6. 1941 ”Sää aurinkoinen. 10.00 Radiosta kuultiin, että Saksa oli julistanut sodan Venäjälle. 10.50 Saatiin marssikäsky. 14.00 Liikkeelle lähtö. 17.00 Saavuttiin Virmutjoen ja Rasilan väliseen maastoon, jossa leiriydyttiin. 21.25 Saatiin uusi marssikäsky.
23.6.1941 1.30 Tauko 1.45 Matka jatkui. 4.15 Saavuttiin Jääsken Jakolaan, missä aamutee. 5.15 Jatkettiin marssia metsää myöten aukeiden pohjoisreunaan asti, mikä miehitettiin. 11.00 Aloitettiin kenttätyöt. 19.30 Ryssien lentokoneita asemiemme yläpuolella. 23.10 Rajalla rauhallista.”
24.6. 1941 ”Sää pilvinen ja kolea. Ryssien lentokone partiolennolla.”
28.6. 1941 ”Sää aurinkoinen. Oppitunteja miehistölle: Aihe miinoitusten ja ansoitusten ylittäminen.”
29.6.1941 ”Sää aurinkoinen. Ryssän tykistön tuli-iskuja eri puolille asemiimme.”
…….
12.7.1941 "Sää aurinkoinen. 3.20-4.20 Ryssän kiivasta tykistötulta asemiimme. 17.10 Ryssät sytyttivät liekinheittimellä rajanpinnassa olevan metsän palamaan. 18.30 Joukkue sai tehtäväkseen häiritä, tiedustella ja sitoa vihollista Enson ja Virolansalon suunnassa. 23.35 Tykistötulen tukemana osasto pääsi välitavoitteeseen. 23.55 Osasto sai käskyn vetäytyä entisiin asemiinsa. Tappiot 6 haavoittunutta ja yksi kuollut.”

Yksi  tuon päivän haavoittuneista oli isäni, I luokan nostomies. Hän oli liittynyt yksikköönsä 12.6.1941. Sen pituinen sota se.  Toisaalta, muistan, miten isäni koko loppuelämänsä aina välillä  heilutteli särkevää vasenta kättään. Lapsena sain kokeilla olkavarren ihonalaisia sirpaleita. Muistan myös, miten vuosien jälkeen ovemme takana seisoi kerran mies, joka oli auttanut isäni joukkosidontapaikalle.

+1081 Oronmylly 50 v 290513

+1081 Oronmylly 50 v 

• Joskus kuuluu joukkoon
• Joskus ei

Oronmyllyn leirikeskus Parikkalassa täytti 50 vuotta vuonna 2013. Mietin ja muistelin sitä silloin. Juhlanäytelmässä näytellyistä tosielämän henkilöistä ja heidän esittäjistään olin tavannut suurimman osan. Monen kanssa olin ollut erilaisilla leireillä tai työyhteyksissä. Heitä kaikkia muistan rakkaudella. Osaksi heidän takiaan olen se, mikä nyt olen.

Kesällä 1964 olin Oronmyllyllä kaksi viikkoa rippileirin isoisena. Matka Porista Parikkalaan oli pitkä. Matka aivan tuntemattomien pariin tuntui etukäteen vieläkin pidemmältä. Perille saavuttuani olin kuitenkin heti yksi joukosta. Murre, jota olin puhunut lähinnä vain vanhempieni ja heidän ystäviensä kanssa siirtyi käyttökieleksi. Mie oli tullutkin tuttujen luo. Ensimmäistä isona olemistaan ei unohda.

Kesällä 1969 Kansan Raamattuseuran toiminnanjohtaja Mauri Tiilikainen oli tullut taas kerran yllättäen vierailemaan Sana-laivan iltatilaisuuteen.  Tuo laiva oli yksi hänen lempilapsistaan ja hän halusi tutustua sen arkeen. 

Aamulla hän oli jatkamassa matkaa Oronmyllyyn. Laiva oli siirtymässä uuteen paikkaan tuon päivän aikana ja Mauri Tiilikainen ehdotti minulle ja työtoverilleni, että poikkeaisimme hänen kanssaan Oronmyllyllä. Muistan, miten lähdimme niin aikaisin, että pysähdyimme matkalla kuuntelemaan radion aamuhartautta. Päivällä tapasimme tuttuja rippikoulunopettajia ja isoisia. 

Tärkeä muisto oli se, kun minä ja työtoverini kävelimme Oron metsissä Kalevi Lehtisen kanssa. Hän jutteli leiristään ja me laivakokemuksistamme. Siellä metsässä muistan kertoneeni Kaleville, että minun oli syytä pyytää eroa Kansan Raamattuseuran opiskelijatyön opiskelijahallituksen sihteerin työstä. Kesän aikana Mies oli tullut kuvioihin mukaan ja oli syytä ajatella joskus valmistumistakin. :)

Kun on saanut olla jossakin paikassa jonkun ryhmän kanssa jonkin aikaa, alkaa tuntea itsensä osaksi ryhmää ja kokee omistavansa ryhmänsä kanssa koko paikan. Kun seuraavan kerran palaa samalle paikalle, sen ovatkin vallanneet aivan toiset ihmiset, jotka taas vuorollaan saavat kokea omistavansa  paikan. Muistoja limittäin ja lomittain. Sellaista elämä on.

1964. Oronmyllyn kesäkuun rippikoululeirin johtajat ja isoiset. Pekka Rossi, Airi Lankinen,  Maija Myllö,  Eeva Pakarinen, minä, Tarja Hepola, Tuula Tuori, Pentti Holi, Reino Tikkinen. Oltiinpa silloin virallisen näköisiä.

+1064 Pikku-uutinen: Rintamanaisten liitto lakkautettiin keskiviikkona 060313

+1064 Pikku-uutinen tänään: Rintamanaisten liitto lakkautettiin keskiviikkona

• Uutisen takana
• Ihmisen kasvot

Jokainen uutinen sisältää paljon tarinoita. Haluan kertoa niistä nyt yhden:

Pääsimme kerran vierailemaan puhujina paikallisten rintamanaisten kuukausikokoontumisessa.  En muista mitään puheistamme. Muistan vain, että paikalle oli saapunut myös entinen historianopettajani. Hänen henkilöhistoriastaan en ollut tiennyt mitään. Emme keskustelleet siitä silloinkaan. Hän oli tullut paikalle kuulemaan tarinoita minun henkilöhistoriastani ja elämästämme Thaimaassa. Hän tiesi, että entinen rehtorini ja psykologianopettajani olivat vierailleet kotonamme Thaimaassa, ja halusi kertoa, että hänkin oli meidän elämästämme ja työstämme kiinnostunut.

(Tuosta rehtorin vierailusta kirjoitin blogiini jo syksyllä 2007 91 Elämän eväitä.)

Meidän vierailumme rintamanaisten kokoontumisessa oli lähtenyt liikkeelle siitä, että eräs lähisukulainen oli nuorena naisena itse ollut rintamanainen. Hän kutsui meidät omalla ohjelmavuorollaan tuohon kokoontumiseen. Kerran hän halusi kertoa meille, millaista hänen työnsä oikeasti oli ollut sodan aikana. Istuimme meillä kotona kahvipöydän ääressä. Kaikkea en voi tänne kirjoittaa.

-Nuoret parikymppiset naiset vietiin työskentelemään ruumiiden evakuointikeskuksiin lähelle eturintamaa. Ruumiita saapui jatkuvana virtana ja oli haastavaa saada ne nopeasti arkkuihin. Talvella ruumiit jäätyivät kasoihin ja työskentely vaikeutui. Kaikkiin arkkuihin ei ollut paljon laitettavaa. Oli lisättävä lisäpainoja. Työ jatkui yötä päivää samanlaisena. Lepoaikaa ei paljon ollut. Ruumiita riitti. Jaksamista ei kysytty.

-Jatkosodan aikana samojen nuorten naisten tehtävänä oli käydä etsimässä ja kaivamassa esiin kentälle haudattujen ruumiita, jotka olivat jääneet sinne talvisodan rauhan tultua voimaan. Sieltä löytyi, mitä löytyi. Nuoret naiset tekivät, mitä voivat. Jaksamista ei kysytty.

Samasta asiasta löytyy lisää netistä, mm Leena Niemen kirjoitus.

Lehdissä oli pikku-uutinen: Vuonna 1980 perustettu Rintamanaisten Liitto lakkautettiin keskiviikkona Helsingissä pidetyssä kokouksessa.


Viipurin sankarihauta-alue 25.9.1942:

+1009 Mielipiteet, asenteet ja arvot 191012

+1009 Mielipiteet, asenteet ja arvot

Olenpa minä
Mielenkiintoinen

 

Ihmisessä on paljon sellaista, jota ei tule käytännössä ajatelleeksi. Minussakin. Onneksi aina joku sanoittaa jotain, johon on helppo samaistua, kunhan joku sen ensin ilmaisee. Olen usein todennut, kuinka opettaessaan oppii itsekin. Arjessa ei paljon analysoida. Onko opettaminen siis juhlaa?

Uutta tietoa peilaan usein omaan minäkuvaani. Huomaan, että vahvistan omalta osaltanikin tiettyjä etiikan perusteorioita. Mielipiteeni ovat todella muuttuneet silloin tällöin uuden informaation vaikutuksesta. Ne ovat saattaneet muuttaa asenteitanikin, ainakin ajan kuluessa. Arvoni näyttävät pysyneen pohjimmiltaan samoina. Niitä ei näköjään helposti heiluteta eikä järkytetä. Ei paha. Eivät tunnu pahoilta kirkkomme arvotkaan:

Meidän kirkon arvot: Pyhän kunnioitus, Vastuullisuus, Oikeudenmukaisuus, Totuudellisuus.

 

Onko mahdollista arvostaa myös vanhoja arvoja vai pitääkö ne kaikki hylätä?

1910. Luovutettu Karjala. Jääski. Muurari ja mäkitupalainen Matti Lankinen perheineen. Kuvan nuorin henkilö on äitini.

+967 Pitääkö päättäjän olla röyhkeä? 280212

+967 Pitääkö päättäjän olla röyhkeä?

Saako ruma sana olla sanomatta

Niin kuin se on

 

Valitsemmeko itsellemme röyhkeän edustajan, kun emme itse uskalla olla sellaisia. Pitääkö jonkun pistää puolestamme jauhot suuhun toisinajattelevalle? Pitääkö edes jonkun sanoa asiat niin kuin ne ovat? Pitääkö meidän löytää toinen ihminen sanomaan ääneen ne vihaviestit, joita emme uskalla aina edes ajatella sanovamme?

Jäin miettimään niitä ihmisiä, joita olen vuosien varrella äänestänyt. Kertooko heidän luonteensa minusta enemmän kuin heidän edustamansa asiat?  Onko mukavan ihmisen tukija itsekin mukava, röyhkeän itsekin röyhkeä? Pitääkö päättäjän osata pitää puolensa, jotta hän voi pitää myös toisten puolta? Entä valitsijan?

Median tehtävä on nostaa esiin asioita, myös niitä piiloteltuja. Idealismi loppuu siinä vaiheessa kuin raha ratkaisee kritiikin kohteen.  Vain entinen kylähullu jakoi kritiikkiään ilmaiseksi. Hänen tehtävänsä on jaettu nyt meille blogien kirjottajille…

Näinä päivinä olen seurannut Thaimaan lehdistön uusinta poliittista kärhämää. Esiintyikö ministeri päihtyneenä parlamentissa vai ei? Kuka sanoi kenelle mitä ja millä tavalla? Asiat vaihtuvat, henkilöt pysyvät. Syytökset vaihtuvat, henkilöt pysyvät. Puolueet vaihtuvat, henkilöt pysyvät. Vuosien varrella on seurattu, kuka kulloinkin on ollut maanpaossa ja mistä syystä. Muistan, miten tuo sama ministeri-parka oli Tanskassa pakolaisena ollessaan joutunut syömään aina vain voileipiä ja voileipiä. Tai miten poliitikon ”pahat pojat” toistuvasti pääsivät pälkähästä huomautettuaan, kenen poikia he olivat…

Vieraassa kulttuurissa ymmärryksen hienosäätö on helposti tuomittu epäonnistumaan.  Äly jättää ja huutaa vielä mennessään Hoi. Omassa kulttuurissa kyllä toivoisi jotain ymmärtävänsäkin.

Jotkut päätökset ovat tuhoisampia kuin toiset. Viipuri. Rautatieasema. 30.9.1941:

+904 Sataviisi vuotta 230611

+904 Sataviisi vuotta

Sata ja viisi

Vähän vai paljon

 

En ole tarkistanut, kuinka vanha Suomen vanhin asukas on tänään. Tai maailman… Aikansa kutakin ja mitäkin. Elämääkin.

Isäni olisi nyt sataviisivuotias. Hän olisi siis elänyt lähes 15 000 päivää enemmän kuin mitä eli, herännyt, syönyt ja juonut ja mennyt taas nukkumaan 15 000 kertaa enemmän kuin mitä hän teki. Luvut ovat aika hurjia, kun niitä ajattelee.

Mitä merkitystä on taustoillamme? Olisiko elämäni ollut erilainen, jos olisin elänyt erilaisessa kodissa kuin elin?

”Olen edelleen vanhempieni lapsi, vaikka heidän kuolemastaan on jo kymmeniä vuosia. Olen monesti joutunut miettimään, mikä omista mielipiteistäni on aidosti oma ja missä kotini vaikutus edelleen näkyy.”

Onko niin, että elämänsä loppuun asti ihminen kysyy kysymystä: ”Kuka minä olen?”

Katalyytti kahdeksankymmentäkolme. Isäni suku. Suvun esi-isälle annettiin veroja koskeva vapaakirja vuonna 1594. Ikävä kyllä se verovapaus ei enää ole voimassa…

Isä ja minä.

+887 Veteraanin iltahuuto 080511

+887 Veteraanin iltahuuto

Jokotahi vai sekäettä

Eipä olisi uskonut, kuinka kiivaasti keskustelu käy vaalien jälkeenkin. Ihmiset pannaan vastaamaan vanhoista sanoistaan uusia odoteltaessa. Saavatko jokotahi-ihmiset voiton sekäettä-ihmisistä? Suomen kansasta ei saa pulinoita helposti pois. Jotain päättäjien on kuitenkin päätettävä pulinoiden keskelläkin.

Jokainen meistä on oman elämänsä veteraani, taisteluissa rähjääntynyt, vaikkei etulinjalle ole välttämättä joutunutkaan. Kenen puolesta olemme taistelleet? Mitä vastaan? Jatkammeko taistelua vai suostummeko rauhaan?

Äitienpäivälounas Yyterin kylpylässä. Veteraanikuoron viimeinen laulu, Veteraanin iltahuuto, nosti monia mietteitä omasta suvusta, omasta historiasta ja nykytilanteesta. Tässä iässä alkaa miettiä, mitä itse on jättämässä jälkeensä. Mikä on oman elämän iltahuudon sisältö?

Katalyytti kuusikymmentäkuusi. Isänmaa. Suomi. YouTuben Veteraanin iltahuudossa on solistina Jorma Hynninen. Hänen vierailustaan Thaimaassa kerroin blogikirjoituksessani 26 Isänmaa

Kunniakirja N:o 3148

+846 Ei vaan ennen 060211

+846 Ei vaan ennen

Ei perässä pysy

Ei vaan ennen

 - kuljettu pitkin katuja ja heiluteltu rikkinäisiä suksisauvoja.

- juteltu puhuvan kirjoituskoneen kanssa. .

- heiluteltu kaikenmaailman taikasauvoja, jotka saavat  valot häviämään tai ääniä ja kuvia tulemaan laatikosta.

- nähty niin paljon turvamiehiä joka paikassa johdot korvissaan. 

Kyllä ennen vaan oli kaikki niin hyvin.

Katalyytti kaksikymmentäviisi. Hennan Blogi Kaikenlaista mielen museoista on avannut näkökulmaa nykyisyydestä menneeseen ja menneestä nykyisyyteen. 

Löysin Hennan blogista vielä  vanhan kommenttini. Silloin oli puhuttu lapsiystävällisistä museoista:

"13.2.2008. Pari vuotta sitten Tukholmassa otettiin kolmeksi päiväksi Tukholma-kortti. Se houkutteli poikkeamaan monessa paikassa, joihin ei muuten olisi mennyt.
Sen kokemuksen jälkeen haluaisin viedä lapset ainakin Junibackeniin ja Tekniikan museoon, ehkä myös akvaarioon. Lapsia auttaa, jos on joku nappi, jota painaa... ;)
Omista lapsista (muinoin) muistan Lontoon tekniikan museon ja eläintieteen museon. Etenkin dinosaurukset olivat pop. Sieltä ostettu piikikäs muovinen kova dinosaurus oli kauan unileluna!!
Meidän lapset aikanaan kyllä raahattiin moneen mukaan.
Ja vaikka Heureka ei ole museo sinänsä, niin se on ykköspaikka lapsille.
Turussa Käsityöläismuseo työnäytösten aikaan oli myös hyvä.
Lähetysmuseossa Helsingissä on ainakin ollut pieni touhunurkkaus lapsille. (hattuja yms)
Joskus mietin, miten etukäteen voisi elävöittää museokäyntiä. Entä, jos kokoaisi vaikka kuvia ja tekisi sitten salapoliisitehtävän. "Mistä löytyy tämän kuvan esine?" Sitten jälkeenpäin voisi jutella vaikka esineen käyttötarkoituksesta ja etsiä kirjoista (ja vaikka netistä) lisäkuvia jnejne
Ja sitten pääasia. Ei liian pitkään museossa. Aikuisesta voi tuntua turhalta lyhyt keikka, mutta jos siitä jää hyvä olo, se jo riittää. Aikuinen ei voi myöskään päättää, mikä missäkin on kivaa. Joskus ne on vaikka vain portaat......
Tulipa pitkä. Innostuin. Kiitos.” 

Joitain valokuvia oman suvun muistoista kulkeutui evakkomatkojen mukana. Tässä ovat mummoni, tätini, enoni ja edessä äitini pitsipöksyissään1910-luvulla.(Kuva Jalmari Lankinen)

+834 Lähtölaskenta ja Merete Mazzarella 170111

+834 Lähtölaskenta ja Merete Mazzarella

Yhteinen kuvakieli

Yhteiset tunnelmat

 

Katalyytti Kolmetoista. Löysin eilen illalla uuden katalyytin, sellaisen joka antoi hyvää mieltä, rapsutti esille vanhoja ajatuksia ja herätti uusia.  Aloin lukea kirjastosta lainaamaani Merete Mazzarellan kirjaa Matkalla puoleen hintaan. Sieltä se löytyi.  Kirjan esittelyssä sanotaan: ” Matkalla puoleen hintaan sisältää kirjoittajan havaintoja vuoden ajalta ennen eläkkeelle siirtymistä ja sen jälkeen.”  Yes. Sehän tuli lähelle.

”Se alkaa jo ennen kuin alkaakaan, sillä se alkaa lähtölaskennalla.” Näin aloitti Mazzarella varsinaiset mietteensä. Tulipa tuttu olo. Tämän blogini ensimmäinen nimi oli Lähtölaskenta ja se alkoi 153 päivää ennen eläkkeelle jäämistä. Nollapisteen jälkeen alkoi elämä Lähtölaskennan jälkeen.

Merete Mazzarella. Blogi, jolla oli oma elämänkulkunsa, alku ja loppu.  Se on osaltaan läsnä myös tuossa kirjassa Matkalla puoleen hintaan. Kurkistin sitä, laitoin kirjanmerkkeihin ja luen sitä jossain vaiheessa vähän kerrallaan. Kirjaankin aion tutustua hitaasti. Annan sen vaikuttaa.

Mazzarella on toiminut jo ennenkin katalyyttinäni. Siitä todisteeksi eräs kommenttini:

”Minulla on ongelma, johon en ole löytänyt vastausta kirjoista enkä netistä. Muistelen nimittäin, että joskus jossain lainattiin Merete Mazzarellan lausetta :"Vi tanter behövs." Pelkään, että olen nähnyt unta. Eipä silti haittaa, tuo lause on auttanut minua monessa elämäntilanteessa kuitenkin :) En ole varma, voiko tuota lausetta enää kuitenkaan laajentaa lauseeksi: "Vi gummor behövs." Tai: "Vi käringar behövs." Se taitaa olla jo liiallista uhkarohkeutta...” 

Jossakin vaiheessa tälläkin blogilla on loppu. Ennemmin tai myöhemmin. Elämä on.

1930-luku. Heinjoen kirkonkylän opettajakunta. En tiedä, olivatko vanhempani tuossa vaiheessa jo naimisissa. Huvittavaa on se, että myöhemmin tutustuin molempien muiden naisopettajien sisarusten jälkeläisiin tietämättä pitkään, että meillä oli tällainen historiallinen yhteys. Rapsuttakaa muutkin ystävienne pintaa. Ette tiedä, mitä sieltä löytyy.

+729 Luovutettu Karjala 010710

+729 Luovutettu Karjala

Luovutinko todella?

Huomaan, että lapsuuteni sanasto on alkanut tulla nykyihmiselle vieraaksi.  Harva enää ymmärtää, keitä siirtokarjalaiset ja evakot oikein olivat. Menetetyistä tai pakkoluovutetuista alueista ei enää puhuta tunteen tasolla. Karjalan kunnailla kukkuneet käet ovat nyt pikemminkin taskuissa kuin koivuissa. Viipuria ei sentään vielä Suomessa pidetä vanhana venäläisenä kaupunkina.

Se Karjalan kaipuu tulee tällaiselle sodanjälkeiselle kohtauksittain. Joku jossain mainitsee Sortavalan. Siellä isäni kävi opettajaseminaarinsa. Äitini seminaari sijaitsi Suistamossa. Hiskin avulla kurkistan isäni nimeä Viipurin maaseurakunnan kirkonkirjoissa. Televisiosta tallennan Mannerheimista kertovan ohjelman ja odotan, että sieltä löytyy kuva Heinjoen kirkonkylän koulusta, jonka pihalla  kolmevuotias veljeni hiekkalaatikollaan teki Mannerheimille kunniaa armeijan sotaharjoitusten aikaan 1939. (+46 Veljeni ja Mannerheim)

Kaikki elämämme muutot eivät ole pakkomuuttoja. Haikeutta niihin kuitenkin saattaa liittyä. En osaa asettua niiden osaan, jotka eivät koskaan katso taaksepäin. Muistoistani en luovu.

1966.Viipuri Kauppahalli. Kuva Eero Ikävalko.

+690 Mun mummoni ja muksujeni mummo 090510

+690 Mun mummoni ja muksujeni mummo

Mummojeni muistona

Ämmälinjani mtDNA

 

Mummoista ovat kaikki pienetkin ponnistaneet. Muutaman sukupolven mummoni tunnen nimeltä. Edellisistä voin vain uskoa heidän joskus olleen olemassa. Todisteena käytän itseäni.

Kirjoituksessani 117 Kohtaamisia kerroin eräästä Thaimaassa tapaamastani isoäidistä.  Jos olisin voinut tuoda Suomeen mukanani jotain thaimaalaisuudesta, se olisi ehdottomasti ollut sikäläinen perinteinen vanhempien ihmisten kunnioittaminen. 

Hyvää äitienpäivää takautuvasti äidilleni ja kaikille mummoilleni kaikissa sukupolvissa. Kaikilta teiltä olen jotain saanut.
 

Sain jokin aika sitten serkultani enoni ottaman kuvan mummostani ja äidistäni. Tällaisen kuvan olemassaolosta en tiennyt mitään.Enoni evakkomatkalle taulujen väliin pakkaamat kuvat ovat olleet aarteita yleisestikin, mutta myös meille läheisille.

Antrea. Mummoni ja muksujeni mummo. Kuva Jalmari Lankinen

+649 Anoppi ja avioehto 220310

+649 Anoppi ja avioehto

Kahden kauppa

- Korvapuustilla

 

Olen taas selaillut thaimaalaisten lakitoimistojen sivuja.  On niin paljon sellaista, jota en hallitse edes suomeksi Suomessa, saati sitten vierailla kielillä kansainvälisesti. Mihin kaikkeen oikein sitoudutaan, kun jotain luvataan? Mitä kaikkea lupauksiin ei liitykään? Voiko lakeihin luottaa?

Thaimaan laissa puhutaan avioehdon tekemisen yhteydessä asioista, joita ei voi sopia avioehdossa. Ne liittyvät lain tulkintaan oikeasta järjestyksestä ja hyvästä moraalista. Eräs esimerkkitapaus:

”A male who used to pay alimony to his mother every month before marriage.  If the prenuptial agreement specified that all his salary will be given to his wife, even his mother’s alimony, it is considered void because it is an agreement contrary to public order or good morals.”

Rakastettiin sitä ennenkin. Ihan Suomessakin. Ilman avioehtojakin. Yleisen järjestyksen ja hyvän moraalin mukaisestkin...

1933. Heinjoki. Isäni ja äitini. 

+646 Tasa-arvo ja koulutus 190310

+646 Tasa-arvo ja koulutus

Koulu

Kirjasto

Kannustus

Kolme kovaa Koota.

 

Liput liehuvat Minnalle ja tasa-arvolle. Minna Canth on ainoa nainen, joka kunniaksi virallisesti liputetaan Suomessa.

Säätykierto on tuntuvinaan hyvin vanhanaikaiselta asialta. Kaikilla on nyt mahdollisuus kaikkeen. Onkohan? Lukutaidon lisäksi tarvitaan nyt myös medialukutaito. Kirjoitustaitokaan ei enää riitä sellaisenaan. Nyt tarvitaan oikeaa foorumia ja oikeita sanontoja oikeassa järjestyksessä.

Meidän keskellämme on niitä, joiden jatkokoulutus on ollut heidän kansakoulunopettajiensa ansiota. Opettaja saattoi käydä kotona vanhemmille selittämässä, kuinka tärkeää koulunkäynti on. Kuka selittää sen tarpeen ymmärrettävästi nykynuorille?

Kari Rydmanin postaus Säädylliset tavat – vaiko säädynmukaiset tavat? antoi minulle pohdittavaa pitkäksi aikaa.  Kirjoituksessa asioita katsottiin helsinkiläisen kulttuuriperheen näkökulmasta. Kommentoin siihen seuraavasti:

”En malta olla vahvistamatta ajatusta noista "alempien luokkien ihmisten" omaksumista käytöstavoista.
Mummoni oli 1800-luvun lopulla sisäkkönä Viipurin Lydeckeneillä ja meni sieltä naimisiin (tuon perheen järjestämissä kunnon häissä) muurarimäkitupalaisisoisäni kanssa. Vieläkin tiedostan, että osa nykyperheeni (ja luultavasti lastenlastenikin) tavoista on peräisin Lydeckeneiltä. Mummoni piti huolta ison lapsikatraansa hyvistä käytöstavoista, monipuolinen ruoka katettiin pöytään kauniisti, tyynyliinojen nauhat taiteltiin oikein ja muurari-isoisäni herrasteli sunnuntaisin kovat kaulukset kaulassa jne. Omanarvontunto oli korkealla köyhyydestä huolimatta.”

Koulutusta ja kannustusta tarvitaan edelleen tasa-arvon saavuttamiseksi. Kaikki ihmiset maailmassa eivät vieläkään pääse kouluun. Tasausta tarvitaan.

 

Thaimaa. Koululapset ja ne toiset lapset

+645 Hömelöä paikallispöhöä? 1181310

+645 Hömelöä paikallispöhöä?

Höpöhöpöäkö?

Suomessa kirjain Ö liitetään usein Mappi Ööhön.  Mappi Öö on paikka, jossa viimeinen toivo on mennyt. Siellä voi rauhassa mörähdellä ja mölytä. Siellä pöyristytään ja pyörrytään, öristään ja löhötään. Siellä asuvat hölmöt ja mörököllit, jöröjukat ja pölvästit. Siellä ollaan ihan tööt.

Onneksi jossain sentään jotain myönteistä löydetäänkin. Löydöstä voi jopa hyötyä. Työtön voi saada työtä. Lyöty ei välttämättä enää lyö toista. Sanansa syöjä myöntää virheensä.

”Jostain kummasta syystä maailmalla matkustaessa muut suomalaiset on yleensä helppo tunnistaa. Jotain sellaista rehtiä mutta hömelöä meidän katseessamme ja olemuksessamme on.”Alakerta. Olli-Pekka Behm. Päätoimittaja. Satakunnan Kansa

”Näen rohkean, luovan ja innovatiivisen päätöksenteon ja toiminnan tiellä kuitenkin ainakin kolme tekijää. Ne ovat paikallispöhö, historian pelko ja raha.” Mielipide. Markku Ollila. Satakunnan Kansa

Mummollani oli kuulemma vesipöhö. Vieläkään en tarkkaan tiedä, mistä taudista siihen aikaan oli kysymys. Paikallispöhöstä hänet varmaan varjeli pikkutilan emännyys ja lähellä ollut koulukirjasto. Valtaa ei ollut, mutta oli ajatuksen vapaus.  Hömelyyttäni  en häpeä. Tiedän, millaisilta ihmisiltä se on peräisin.

1979. Thaimaa. Bangkok. Rehdit suomalaiset hömelöt suuressa maailmassa. Oli iihan  pakko se sanoa, sorry, lapset.

+640 Talvisota ja tarveharkinta 130310

+640 Talvisota ja tarveharkinta

Vapaus valita

Yhteinenkin paras

 

Televisiossa oli suora lähetys Talvisodan loppumisen juhlaseminaarista.  Panu Rajalan esitelmä oli yllättävän tehokas taustatietorypäs Yrjö Jylhän Taipale-runoista, joita sitten kuultiinkin lomittain rintamalinjan ja joen toisella puolella olleen venäläisen runoilijan runon kanssa.

Vaikka Talvisota onkin minulle vain jotain, josta en ole mitään itse kokenut, osaan silti kuvitella, miltä sodan loppuminen ja silloiset rauhanehdot tuntuivat evakkokarjalaisista. Jälkiviisaina tiedämme paljon muutakin jälkihistoriasta, mutta sitä kaikkea he, silloiset, eivät tienneet.  Jokin oli loppunut. Uudesta ei ollut mitään tietoa.  Ei yhtään mitään. Perheemme vieraskirjan edellinen merkintä oli  Karjalasta, Heinjoelta, pari viikkoa ennen Talvisodan puhkeamista, seuraavaa merkintää saatiin odottaa toukokuulle asti. Silloin nimensä kirjaan kirjoittivat ystäväperheen Ruotsista palanneet kolme sotalasta. Missähän kirja oli sen välin seilaillut…

Juhlaseminaarista jäi mieleeni ajatus, joka oli silloin ollut suomalaisten mielessä.  Jokaista tarvitaan. Sinua tarvitaan. Jäin miettimään, saavatko suomalaiset nuoret nyt saman viestin?  Kokevatko he, että heitä todella tarvitaan?  Jos kokevat, miltä se tuntuu.  Myönteiseltä? Kutsuvalta? Ahdistavalta? Luotaantyöntävältä? Jokaisen pitäisi kokea olevansa jollekin tärkeä. Pitäisikö jokaisen voida kokea olevansa myös tarpeellinen?

Thaimaan pienissä kristillisissä seurakunnista kaikkia tarvitaan. Osallistumisen mahdollisuus on paras sitouttaja. Sekä itsenäisyyden että yhteisöllisyyden tarpeiden on mahdollista (ja kenties suotavaakin) olla tasapainossa ihmisen elämässä.

Thaimaa. Phasee Charoenin seurakunnan ulkokeittiö. Yhteisen aterian valmistusta yhteisvoimin.

+621 Muistat sie Pihlajamäen?170210

+621 Muistat sie Pihlajamäen?

Häilyvää

Häipyvää

 

Mitä, missä ja milloin?  Monelle ihmiselle tulee aika, jolloin noilla kysymyksillä ei ole enää mitään arvoa. Entinen on läsnä koko ajan ja entiset paikat ja leikit sekoittuvat uniin ja unet valvetilaan. Onko ajalla mitään merkitystäkään? Kiirehtiä sitä ei voi, ei myöskään pysäyttää.

Kävin tervehtimässä meille rakasta vanhaa perheystävää. Jo hänen äitinsä oli ollut minun mummoni sydänystävä, hän itse oli ollut äitini läheinen ystävä ja minä hänen tyttäriensä lapsuuden leikkitoveri. Istuin sängyn vierellä ja tajusin taas kerran, kuinka vähän täältä lopulta viemme mukanamme vanhuuteen. Siihen viimeiseen matkaan lähdemme sitten vain tuloasussamme. Ei mitään. Ei niin mitään.

Välillä kohtasimme. Ymmärrys aaltoili välillä pinnalle asti, välillä taas vajosi syvemmälle. Kirjoita nimesi, pyysi vanhus. Niin se kai pysyi paremmin mielessä. Ja sitten se tuli: ”Muistat sie Pihlajamäen?” Se mäki oli äitini kotikylässä, siinä yhteisessä lapsuuden maailmassa ja nyt muistoissa, joissa kaikki myöhemmät murheet ovat jo unohtuneet. Ja minä sanoin, että kyllä minä  Pihlajamäen muistin. Sehän oli se korkea kylän mäki kaukana Karjalassa, jota ensimmäiset autot eivät päässeet ylös ilman apua. Kylän lasten tehtävänä oli juosta mäelle, kun he kuulivat auton äänen.  Auton kuljettaja sitten yritysten jälkeen lähetti lapset hakemaan vetoapua. Kyllä minä muistin. Oma äitini sen muiston oli minulle jo äidinmaidossa välittänyt.

En osaa sanoa, mikä olisi minun Pihlajamäkeni vanhuudessa? Onko Bangkokin ruuhkista siihen rooliin? Onko se thaimaalainen hymy kaiken keskellä? Ensimmäinen kaste? Tulva? Hua Hinin ranta?  Muistat sie?

Tuhkakeskiviikko. Ensimmäinen päivä paaston ajassa, laskeutuminen ei vain kärsimyksen ja piikkikruunun muistelemiseen , vaan myös tulevaan valoon.

Thaimaa. Kotipiha. Piikkikruunun jälkeen valkeus.

+558 Miksi kylvää kuolemaa? 031209

+558 Miksi kylvää kuolemaa?

Kenen oikeudella?

Kenen arvoilla?

Keitä vastaan?

 

Ihmisyyteen näyttää kuuluvan halu ja tarve tappaa toisia ihmisiä. Mitä varten? Joskus se on osa selviytymisstrategiaa tai laajennuspyrkimyksiä, joskus taas sorretun keino päästä vapaaksi.  Joskus se on vain mielipiteenilmaus maailman tilanteesta tai omasta pahasta olosta. Joskus se on se vähemmän paha valinta kahdesta pahasta.

Nykyajan ihminen ei yleensä nauti siitä, että näkee tappamista lähietäisyydeltä. Pistinten tai viidakkoveitsien käyttö ei tunnu yhtä sivistyneeltä kuin pommilentokoneen lähettäminen läheiseltä lentokentältä.

Näinä päivinä aina välillä mietin talvisodan alun päiviä, isääni hoitamassa evakuointiasioita kotikuntansa kirkonkylässä ja äitiäni työntämässä pyörällä kolmevuotiasta isoveljeäni matkalla sinne jonnekin. Missä kyydissä mahtoivat tulla vieraskirja ja Ison tietosanakirjan osat? Mihin kuormaan työnnettiin pormestarintuoli? Pyykkikorillinen liinavaatteita oli jo varalta viety turvaan aikaisemmin. Mitä noissa tilanteissa oikein ajateltiin?

Maapallo on liian pieni voidaksemme ajatella, että toisten asiat eivät kuulu meille. Miten kylvetään elämää?

 Jossain aina soditaan...

+555 Säilyvätkö muistot geeneissämme? 301109

+555 Säilyvätkö muistot geeneissämme?

Suomalaisten sotien kielioppi:

Tänään imperfekti

Kunhan ei koskaan futuuri

 

On mielenkiintoista, että tutkimusten mukaan nykynuoriso arvostaa talvisotaa. Arvostuksen vaaka on kallistunut taas kerran noin päin. Uudet sukupolvet tulkitsevat menneitä aina omalla tavallaan. Aina ja aina uudestaan.

Omat sotamuistoni ajalta ennen syntymääni ovat evakkomuistoja ja asettumista uusiin oloihin. Muistoissa on myös pommituksia ja isoveljeni laulua hetkestä herttaisesta kuusen alla, kun pommikoneet parhaillaan kylvivät ammuksiaan metsässä piileskelevien ihmisten päälle. Isän kävely iltayössä sirpaleista kättään heilutellen kertoi minun lapsenmielelleni myös sodan todellisuudesta.

Omien lasteni geeneissä on myös toisten isovanhempien elämä toisella puolelle Suomea. Sotaan lähtevä tuleva pappa ja sulhasensa kanssa kihlasormustaan ostava tuleva mamma viettivät aikaansa pommisuojassa sormustenostomatkalla kaupungissa. Sen sodan jälkeen tulleen rauhan aikana järjestettäväksi sovittu hääjuhla jouduttiin perumaan uuden lähdön takia, ja jo kokoontumaan kutsuttu sulhanen sai vuorokauden lisäajan pikavihkimistä varten.

1966. Vilho Ikävalko 60 v. Tässä samassa huoneessa heiluteltiin aina välillä myös sirpalekättä.

+475 Sata vuotta 030809

+475 Sata vuotta

Huipputeho

Kiihtyvyys nollasta sataan

Vain sata vuotta

 

Kävin tänään viemässä äitini haudalle maljakkoon lehtiä ja tuoreita oksia. Ne otimme aamulla kesämökiltä äitini istuttamista kukista, pensaista ja puista. Tänään hän olisi täyttänyt sata vuotta.

1939. Vieraskirjassa alkaa näkyä outojen majurien, kapteenien ja everstien nimiä jo maaliskuusta alkaen. Jotain oli maassa meneillään. Emännän kolmekymmenvuotispäiville oli kokoontunut tavanmukainen joukko ystäviä. ”Kohvii juotii kolme kuppii Mari päivil.” Seuraava nimikirjoitus olikin sitten H Österman Sotaväen päällikkö 7-12.8.1939. Puolustusministeriön kansliaosaston päällikkö kiitti myös hyvästä majoituksesta ja Heinjoen komendantilta tuli kiitoksia avusta Armeijan sotaharjoitusten aikaan. Vähänpä tiedettiin tulevasta.

1959. Äitini viisikymmenvuotispäiviä vietettiin kesämökillä. En ymmärrä, miten kaikki tuntui hoituvan ihan hyvin monikymmenpäisen vierasjoukon kanssa pienenpienessä mökissä ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Omaa autoakaan ei ollut, joten kaikki tavarat oli tuotu linja-autolla tai ostettu kylän kesäkaupasta. Pullat ja kakut oli leivottu mökin pienen hellan uunissa. Tilanne ei ollut kovinkaan juhlallinen, vierasjoukko oli tullut kokoon kesäretkelle lähinnä isäni ”kyllä meillä kahvia keitetään”– kutsun perusteella. Vähänpä tiedettiin tulevasta.

1979. Valmistelimme kuun lopussa tapahtuvaa ensimmäistä lähtöä Thaimaahan. Pakkasimme kellarissa puulaatikkoihin tarvikkeita neljäksi vuodeksi lähetettäväksi merirahtina. Raivasimme asuntoa vuokralaisille. Rokotuksia. Kolera. Keltakuume. Isorokko. Polio. Jäykkäkouristus Lavantauti. TAB. Vähänpä tiedettiin tulevasta.

1999. Leima passissa. Viimeinen lähtö Bangkokin lentoasemalta Suomeen 2.8.1999. Vähänpä tiedettiin tulevasta.

Tänään. Vähänpä tiedetään tulevasta.