Naapuritaloa on rakennettu vuosi.
Nyt se jo peittää kotimme ikkunan.

Minullakin on rakennustyömaa.
Yhtään kerrosta ei ole noussut.
Entistäkin puretaan päivittäin.
 
Miksi Jumalan valtakunnassa
kasvu tapahtuu nurinpäin?

Onkohan niillä helpompaa, jotka uskovat olevansa hyviä? Heistä tuntuu pahalta, kun puhutaan synnin syvyydestä. Se on heistä väärin. Ei niin voi olla. Se loukkaa. Kun parhaansa yrittää, muuta ei voi vaatia. Mitään ei saa vaatia. Kukaan ei saa syyllistää.

Kun katson maailmaa, en näe hyvyyttä. Näen itsekkyyttä, sortoa, alistamista ja ajattelemattomuutta. Näen maailman, joka tarvitsee Armahtajaa, tarvitsee Armoa.

Näen myös maailman, jossa joku ojentaa toiselle käden. Heikko auttaa heikkoa, avuton avutonta, syntinen toista syntistä. Näen maailman, joka muuttuu pienistä teoista. Maailma, jossa itsekäs hetkeksi unohtaa itsekkyytensä, sortaja hetkeksi unohtaa sortamisen ja alistaja hetkeksi päästää toisen vapaaksi. Näen maailman, jossa ajatteleminen sallitaan toisellekin, eri mieltäkin olevalle. Se ei ole hyvien maailma, vaan armahdettujen maailma. Hyväksytty hyväksyy, armahdettu armahtaa, anteeksi saanut antaa anteeksi.

1980. Bangkok. Sukhumvit Soi 5. Juuri tästä talosta kirjoitin tämän runon. Kuva otettu ikunastamme.
88%201980%20Soi%205%20naapuritalon%20rak