Lähes vuosi on kulunut lähtölaskennan loppumisesta.
Syksyn pimeät aamut ja illat tuntuvat mukavilta, kun niitä saa katsoa
sisältä päin. Harvoin enää on pakko lähteä liikenteeseen
aamuvarhaisella tai yömyöhällä. Ei ole aina kiire seuraavaan paikkaan.
"Ei ole kahta
samanlaista päivää. Aina on uusi tilanne, usein uusia ihmisiä. On kipu
siitä, osaako asian sanoa oikein. Kohtaako ihmisen? On hyvä tajuta
olevansa lenkki ketjussa. Jos minä en löydä tietä toisen luo, kenties
seuraava jo hänet tavoittaa. Teorian mukaan kolmekymmentä ensimmäistä
sekuntia vaikuttaa koko tunnelmaan. Entä silloin, jos ne menevätkin
pieleen? Aina ei opettajan kokemuskaan auta. Millä nuoren saa
kuuntelemaan, kun hän on arvioinut vierailijan kielteisesti? Miten olisi
kuva Bangkokin ruuhkasta tai AIDS- lapsesta? Entä millainen olisi kovan
kookospähkinän tarina?"
Ihmisiä toki saan kohdata edelleenkin. Olenko mitään oppinut?
Merikarvia. Tuorilan koulu. Opettaja ja kolpörtööri vauhdissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti