Leimakirves leimaa terveenkin puun

Olen ymmälläni. Monet kertovat kohdanneensa itseensä ja ryhmäänsä kohdistunutta vihapuhetta. Toiset puolustavat heitä ja paheksuvat vihapuheen sanojaa ja vihaviestin lähettäjää. En siltikään vielä tarkkaan ymmärrä tuon termin sisältöä. Kaikki vihainen puhe ei ole vihapuhetta, mutta vihassa puhuttu sen sijaan on. Miten viha tunnistetaan? Tällaisia kommentteja olen kirjoitellut Kotimaa24:ssä.

” Vihapuheen tunnistus on vaikeaa, koska olen esim oppinut täällä, että seipäänniellyt hengellinen haisunäätä on aivan luvallinen termi toisinajattelijoista, kun sitä käyttää kirkollisen lehden toimittaja, joka tuskin haluaa ainakaan itse lukeutua kahjojen joukkoon. Toiset saavat sanoa paljon ja toiset eivät. Ei oo reiluu sanoi pojanpoika, kun häntä komennettiin. Mun mielestä ei mikään osapuoli missään saisi sanoa ääneen kaikkea sitä, mitä ajattelee pahassa sydämessään toisinajattelijoista...”

”Täällä sanotaan suoraan, että on kuulijan/lukijan vika, jos ei ymmärrä räväkkyyttä. Harvoin puhuja/kirjoittaja siirtyy kielessään toisen mukavuusalueelle. Mietin silloin, onko tarkoitus vain saada sanotuksi eikä tulla ymmärretyksi.”

”Yksi kirkon "ylätason"  ongelma on kommunikaatiokykyjen puute mukavuusalueemme ulkopuolella. Arvostan kyllä oppineisuutta, mutta tärkeimpänä pidän oppineiden kykyä kommunikoida kontekstuaalisesti.”

”Täällä joutuu ylittämään mukavuusalueensa rajat, joita ei tavallisesti edes tiedä olevan olemassa. Luulenpa, että aika moni kirjoittaja on tottunut oman yhteisönsä päähäntaputteluihin, peilisaleihin ja niiden näyttämiin kuviin. Sama pätee myös keskustelukulttuureihin ja/tai väittely- ja dialogimenetelmiin. Tällainen aika lailla ulkopuolinen huomaa helposti, että raja menee yleensä kirjoittajan ja/tai puhujan mukaan. Jostain kynästä tai suusta nyt ei kerta kaikkiaan voi tulla mitään järkevää tai oikeaa.”

Ihmisten välillä voi kulkea toisenlaisiakin viestejä. Kirjanmerkki Thaimaasta:
thaikirjanmerkki-normal.jpg