Lampaat
Taivahan tarhassa
Linnat
Ihmisen sydämessä

Aikuisen kyynisyys vakuuttaa, että kaikki pilvilinnat romahtavat ja murtuvat. Otto Manninen sanoo runossaan Pellavan kitkijä: "Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka kullassa ruskotelkoot. Toivot on turhia, vaikka ne kuinka onnea uskotelkoot." (Erkki Melartinin sävellys runosta on myös huikea.)

Pilvimietteeni lähtivät liikkeelle äitini vanhasta runosta Pilvilinnani.

"Minun pilvilinnani.
Se on äärettömyyksien kaukaisuudessa.
Siellä, minne ei mikään olevainen ennä.
   Se on siellä, minne vain kaipaus yltää.
   Se on jotain, jota ei voi sanoin selittää.
   Se on suloista omistaa, vaikkei tiedäkään, mitä se on.
Se tekee kipeää, kun ei sitä saa.
Se ahdistaa, kun se on niin suurta, ettei sitä voi saavuttaa.

Mutta sittenkin minä sen omistan, koska
se pitää minun henkeni ainaisessa ikävässä
ainaisessa kaipauksessa
ainaisessa salaisessa onnessa.

Milloin saavutan sieluni suuren onnen?
Milloin täyttyy sieluni suuri kaipaus?
Milloin saan sen kaiken ikävöidyn?

Ehkä silloin kun tämä maahan sidottu
minä erottaa itsestään siinä olevan taivaallisen.
Päästää sen liitelemäään yli kaiken olevaisen.

Silloin - ah silloin varmaan täyttyy se suuri jokin.
Sitä minä odotan."

1972. Naantali, Mummo ja lapsenlapsi.
Plus%20176%20Naantali.%20jakke%20ja%20mu