Minä
Elän ja kuolen
Mutta tänään
Minä
Vielä elän
Joku asuu koko elämänsä samassa kodissa. Toisen
kotien määrä on taas niin suuri, ettei hän itsekään osaa enää laskea.
Voiko kellon kääntää taaksepäin? Voiko vanhaan palata?
Minä muutin takaisin lapsuuteni kotiin. Tämä koti
oli vuosia minun, Miehen, Esikoisen, Keskimmäisen ja Kuopuksen Suomen
koti. Sinä aikana kutsuimme muitakin asuntoja vuoron perään kodiksemme.
Joskus
tunnen asuvani Kuolleiden Kaupungissa. Muistan liian monta ihmistä
lapsuudestani. Suuri osa heistä on jo kuollut. Hautausmaalla vielä
satunnaisesti tapaan tutun nimen. Kun hetken pinnistelen muistiani,
osaan luetella omassa ja naapuritalossa asuneiden perheiden nimiä.
Joskus joku erityinen muisto häivähtää mieleen. Naapuritalossa asui
Karkkitäti, jonka perässä lapset juoksivat hakemaan suun makeaksi. Tässä
talossa taas asui Kiukkuinen Setä, jonka kerroksen ohi oli hiivittävä
hiljaa. Puiston toisella puolella asui Soitonopettaja. Hän asui
seitsemännessä kerroksessa eivätkä lapset silloin saaneet käyttää
hissiä. Muistan kansakouluopettajia, rehtoreita, kaupunginarkkitehtejä,
kaupunginsihteerejä, taidemaalareita, eläkeläisupseereja, myyjiä,
kotirouvia, teurastajia, kampaajia… Muistan myös lapsia, joiden kanssa
leikittiin ja toisia, joiden kanssa ei leikitty. Oli Meidän talo ja
Teidän talo.
Jouluna monet muutkin muistavat asuvansa Kuolleiden
Kaupungissa. Hautausmaiden kynttilämeri on nykyisin yksi kauneimmista
joulutraditiosta. Hautausmaa oli lapsuudessani muiden hautausmaa. Meidän
sukumme haudat olivat muualla, kaukana. Muistokynttilät sytytettiin
vain Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä.
1990. Satakunnan Työ 2.10.1990. Kaksi paluumuuttajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti