Kolme kovaa juttua
Samassa kirkossa
Samaan aikaan
Pidän saksofonista. Mitä räkäisempi soitto, sitä parempi. Jotenkin se vain on niin. Pidän Jukka Perkosta. Mitä
enemmän rajojen rikkomista, sitä parempi. Jotenkin se vain on niin.
Pidän virsien jazzsovituksista. Mitä enemmän sellaista, sitä parempi.
Jotenkin se vain on niin.
Eilinen Porin Sinfonietan hiljaisen viikon
konsertti Kaanaanmaa oli minulle hyvä lasku tähän viikkoon. Jukka Perkoa
olen Keski-Porin kirkossa ennenkin kuullut, silloin Perko- Pyysalo-
Viinikainen yhdistelmässä. Aina se minuun puree.
En osaa kuvitella, mitä eilinen konsertti antoi
ihmiselle, joka ei yhtään tuntenut siinä soitettuja virsiä tai lauluja.
Sanat olivat selvästi vaikuttaneet sovituksiin ja soittajan tulkintaan.
Virren ”Minä vaivainen, vain mato matkamies maan” vaivaisuuden valitus
sanottiin nyt musiikin kielellä. Se ei ollutkaan vitsi tai esimerkki
synkästä kristillisyydestä, vaan jotain syvästi ihmisyydestä nousevaa
tuntoa. ”On ratkaisevaa tuntea, että meissä kaikissa ihmisissä on
enemmän samaa kuin erilaista.” (Jukka Perko)
Ajattelin perinteen katkeamista. ”Olivatpa ihmiset
sitten olleet ”uskovia” tai ei, kaikki tämä musiikki on aina kulkenut
kansamme mukana sen eri vaiheissa.” (Jukka Perko) Toivon, että nykypolvi
uudistuksen innossaan voisi ymmärtää että maamme kristillinen perinne
on myös heidän perinnettään.
Maailmaan mahtuu monenlaisia rumpuja:
Maailmaan mahtuu monenlaisia rumpuja:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti