Tajunta virtasi ennenkin
Olen 2.5.1984 näköjään kirjoittanut pitkän kirjeen henkilölle, jonka mies oli menossa merimiespapiksi Lontooseen. En yhtään muista, kuka hän oli. Hän joka tapauksessa oli kysellyt lähetystyöntekijäperheenäidin toimenkuvaa. Vanhoista kasoista löytyi kirjeestä kopiopaperin tallentama versio: Tässä siitä osa:
”Lähetysjohtaja Smedjebacka vastasi joskus vaimojen työtä koskevaan kysymykseen, että Suomen Lähetysseura lähettää vain lähetystyöntekijöitä. Hän tarkoitti sitä, että myös vaimot saavat saman lähetyskoulutuksen, heidät on testattu myös ja he ovat siis oikeutettuja työskentelemään. Tämä on siis teoriaa kaikki. Samoin myös se, että paikallisista oloista vastaava hallintokunta on velvoitettu yrittämään hankkia työtä jokaiselle. Yleensä vain toiselle on tarjota juuri koulutustaan vastaavaa työtä. Usein on niin. että tämä etuoikeus on miehellä (ei kuitenkaan aina, esim. lääkärit, hammaslääkärit etc) . Joka tapauksessa työntekijä joutuu lukemattomiin uusiin ja outoihin tilanteisiin, joihin koulutus ei riittäisi.
Nyt sitten henkilökohtaisesti meidän tilanteeseemme. Jokaisella perheellä on oma tarinansa, työ eri paikoilla poikkeaa niin täysin toisistaan. Matematiikan, fysiikan ja kemian opettajakoulutukseni ei tullut käyttöön. (Ainoa sitä sivuava asia oli kansainvälisessä koulussa opiskelevien lastemme suomalaisten kouluaineiden opetus.) Toisaalta, olin opiskeluaikanani ollut mukana kristillisessä opiskelijaliikkeessä ja kesätöissä olin ollut mukana Kansan Raamattuseuran Sana-laivan lauluryhmässä, joten seurakunta- ja evankelioimistyö oli minulle tuttua. Olin Bangkokissa mukana tällaisessa työssä erään työryhmän jäsenenä avaamassa uutta työpistettä. Siinä toimin mukana täysivaltaisesti osallistuen kaikenlaiseen suunnitteluun, kotikäynteihin, raamattulehtisten jakoon, lastenopetukseen, ymym. Lisäksi olin osan aikaa hallintokunnassa varajäsenenä, tilintarkastajana ja kentän tiedotussihteerinä.
Käytännössä toimin lehdenjakajana (raamattulehtisiä), kynänteroittajana (lastenkokouksissa), taksikuskina (kuljettaen paikallista evankelistaa kotikäynneille), hoitelin vierailijoiden ohjelmia, eli otin yhteyksiä erilaisissa asioissa erilaisiin ihmisiin joka puolella, kirjoittelin tiedotuskirjeitä kuukausittain suomeksi ja englanniksi, ajelin autolla ruuhkassa kaikenmoisilla asioilla – lentolippuja, pyhäkoulutarvikkeita, lentokenttämatkoja, säestelin jumalanpalveluksissa ym, kahvitin vieraita, istuskelin komiteoissa, pyhäkoulua, tiedotusta… kirjoitin koneella puhtaaksi omia ja miehen kirjoituksia, vastailin puhelimeen ymymym.
Lähtiessä tiesin, ettei kukaan meistä voinut tietää paljon toimenkuvastaan, käytännön toiminta ei niin paljon poikennut siitä totta puhuen, mitä kuvittelin, vai liekö niin, että sain hamstratuksi semmoisia hommia, joita halusin. Koulutuksesta ei ollut apua kuin kenties joskus maininnan vuoksi, niin, jos vaikka sivutoimipisteen kassanhoitojuttu olisi ollut lähinnä matematiikkaa, olihan siinä ainakin numeroista kyse…”
Ongelmat ovat nyt toiset. Lähetystyö on kuitenkin juhlaa, vai miten se oli, vai oliko se niin…
Olen 2.5.1984 näköjään kirjoittanut pitkän kirjeen henkilölle, jonka mies oli menossa merimiespapiksi Lontooseen. En yhtään muista, kuka hän oli. Hän joka tapauksessa oli kysellyt lähetystyöntekijäperheenäidin toimenkuvaa. Vanhoista kasoista löytyi kirjeestä kopiopaperin tallentama versio: Tässä siitä osa:
”Lähetysjohtaja Smedjebacka vastasi joskus vaimojen työtä koskevaan kysymykseen, että Suomen Lähetysseura lähettää vain lähetystyöntekijöitä. Hän tarkoitti sitä, että myös vaimot saavat saman lähetyskoulutuksen, heidät on testattu myös ja he ovat siis oikeutettuja työskentelemään. Tämä on siis teoriaa kaikki. Samoin myös se, että paikallisista oloista vastaava hallintokunta on velvoitettu yrittämään hankkia työtä jokaiselle. Yleensä vain toiselle on tarjota juuri koulutustaan vastaavaa työtä. Usein on niin. että tämä etuoikeus on miehellä (ei kuitenkaan aina, esim. lääkärit, hammaslääkärit etc) . Joka tapauksessa työntekijä joutuu lukemattomiin uusiin ja outoihin tilanteisiin, joihin koulutus ei riittäisi.
Nyt sitten henkilökohtaisesti meidän tilanteeseemme. Jokaisella perheellä on oma tarinansa, työ eri paikoilla poikkeaa niin täysin toisistaan. Matematiikan, fysiikan ja kemian opettajakoulutukseni ei tullut käyttöön. (Ainoa sitä sivuava asia oli kansainvälisessä koulussa opiskelevien lastemme suomalaisten kouluaineiden opetus.) Toisaalta, olin opiskeluaikanani ollut mukana kristillisessä opiskelijaliikkeessä ja kesätöissä olin ollut mukana Kansan Raamattuseuran Sana-laivan lauluryhmässä, joten seurakunta- ja evankelioimistyö oli minulle tuttua. Olin Bangkokissa mukana tällaisessa työssä erään työryhmän jäsenenä avaamassa uutta työpistettä. Siinä toimin mukana täysivaltaisesti osallistuen kaikenlaiseen suunnitteluun, kotikäynteihin, raamattulehtisten jakoon, lastenopetukseen, ymym. Lisäksi olin osan aikaa hallintokunnassa varajäsenenä, tilintarkastajana ja kentän tiedotussihteerinä.
Käytännössä toimin lehdenjakajana (raamattulehtisiä), kynänteroittajana (lastenkokouksissa), taksikuskina (kuljettaen paikallista evankelistaa kotikäynneille), hoitelin vierailijoiden ohjelmia, eli otin yhteyksiä erilaisissa asioissa erilaisiin ihmisiin joka puolella, kirjoittelin tiedotuskirjeitä kuukausittain suomeksi ja englanniksi, ajelin autolla ruuhkassa kaikenmoisilla asioilla – lentolippuja, pyhäkoulutarvikkeita, lentokenttämatkoja, säestelin jumalanpalveluksissa ym, kahvitin vieraita, istuskelin komiteoissa, pyhäkoulua, tiedotusta… kirjoitin koneella puhtaaksi omia ja miehen kirjoituksia, vastailin puhelimeen ymymym.
Lähtiessä tiesin, ettei kukaan meistä voinut tietää paljon toimenkuvastaan, käytännön toiminta ei niin paljon poikennut siitä totta puhuen, mitä kuvittelin, vai liekö niin, että sain hamstratuksi semmoisia hommia, joita halusin. Koulutuksesta ei ollut apua kuin kenties joskus maininnan vuoksi, niin, jos vaikka sivutoimipisteen kassanhoitojuttu olisi ollut lähinnä matematiikkaa, olihan siinä ainakin numeroista kyse…”
Ongelmat ovat nyt toiset. Lähetystyö on kuitenkin juhlaa, vai miten se oli, vai oliko se niin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti