Keskustellessaniko kehityn?
Tarkkaillessaniko viisastun?
Arvioidessaniko opin?
On ilo ja suuri lahja päästä juttelemaan nuorten
ihmisten kanssa. Aito kohtaaminen on aina arvokasta. Nuorella ja
vanhalla on tietysti se perustava ero, että vanha pystyy peilaamaan
keskustelussa omaa nuoruuttaan, mutta nuori vain mahdollista omaa
vanhuuttaan. Ei vanhuus varmaan ole koskaan kenenkään
päämäärä. Se vain tulee aikanaan sellaisena kuin tulee. Sitä ei ikävä
kyllä voi kohdata nuorena ja viisaana vaan aina vanhana ja tyhmänä.
Eilen ryhmässä kyseltiin ja annettiin palautetta.
Keskustelu oli monipuolista ja rakentavaa. Suoran palautteen antaminen
on nykyisin itsestään selvää. Se osataan antaa usein rakentavasti eikä
sen avulla ehkä enää tarvitse purkaa yleistä pahoinvointiaan ja/tai
aggressioitaan.
Jään miettimään, millaista vanhuutta elävät ne
nuoret, jotka on opetettu koko ikänsä arvioimaan itseään ja toisia,
lähtemään aina liikkeelle siitä, että totuus on se, miltä itsestä
tuntuu. Entä sitten, kun tämäkin metodi on tuomittu vanhanaikaiseksi.
Mitä sitten seuraa?
1971. Naantali. Vanhan peilaamista.Keittiömme pöydän ääressä Pirkko ja Kaiku Mäenpää. Kuva Teppo Innola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti