Elämän muuttumisleikki
Vauvasta vanhukseksi
Televisiossa näkyy yhä enemmän ohjelmia, jotka
viihteellisyyden varjolla keskittyvät ihmisen kehittämiseen ja
muutokseen. Opitaan uusia taitoja, käydään uusissa paikoissa, muutetaan
ulkonäköä, vaatetusta ja luonnetta. Näitä ohjelmia me lässähtäneet
sohvaperunat sitten katselemme ja uskomme sisimmässämme, että jotakin
näkemästämme muutoksesta siirtyy myös meihin.
Ajatelkaa, jos elämässä
tällaisen bluetoothin käyttö olisikin mahdollista. Kun bongaisimme
kadulla jollain ihmisellä jotain mielenkiintoista, se olisikin pian,
hups, meilläkin. Kotoa lähtiessä meitä peilistä kurkistanut ihminen
olisi kotiin palattessa aina muuttunut tunnistamattomaksi. Taitaisin
olla melkoinen kokoelma kadehtimieni ihmisten ominaisuuksia. Pikaisesti
ajatellen en olisi ainakaan tällainen kuin olen. Tarkkaan ottaen, tuskin
olisin tätä parempikaan.
Toin eilen kyydissäni Poriin Keskimmäisen ja
Rontti-kissan. Keskimmäisen mukaan saamisessa ei ollut ongelmia, mutta
Rontin kanssa opimme taas kerran, mitä todellinen muutosvastarinta on.
Rontti täyttäisi paikkansa muutosvastarintaliikkeen edustajana missä
tahansa mainoksessa. Rontti ei halua, siis korostetusti, EI HALUA, mennä
kuljetuslaatikkoon. Kerta kerralta se keksii uusia taitoja
vastustaakseen moista menoa. Eilen saimme sen juuri ja juuri sisälle
laatikkoon kahden hengen voimin. Neljän raajan vastarintaliike on aika
tehokas, kun noiden raajojen kärkiin on onnistuneesti liitetty teräviä
piikkejä. Onneksi Rontti ei pure, ei ainakaan vielä.
Laatikkoon tungettu kissa ei sitten, ylläri ylläri,
enää ole ahdistunut. Perille pääsy on myös aina yhtä mukavaa. Ruoka
tulee ajallaan ja jokaisen jääkaapin edessä on yhtä mukava istua ja
toivoa saalista. Hygienia- asiat on hyvin hoidettu ja nukkumispaikan
valinnassakin on varalla monta variaatiota. Mikäpä kissan elellessä.
Olen iloinen, että minun ei ole tarvinnut
työurallani elää kvartaaliajattelun ehdoilla. Pitkän ajan tavoitteet
olivat kuitenkin tärkeimpiä siihen aikaan. Pätkäajatteluvastarintaa
itsessäni tunnistan. Siinä olisin varmaan ottanut avuksi
neliraajajarrutuksen. Onneksi nyt ei tarvitse enää jarrutella. Katsoa
vain sivusta, välillä vahingoniloisestikin.
Rontti mököttää:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti