Eilen aamulla kello viisi Pappa herätettiin
kalastamaan. Kaksi innokasta ja virkeää tyttölasta, 10 v ja 8 v, halusi
ongelle ja sinne he pääsivätkin, soutelemaan peilikirkkaalle järvelle
kauniiseen kesäaamuun nauttimaan aamu-usvasta. Tunnissa saaliiksi
saatiin peräti yksitoista kalaa, yhdeksän särkeä ja kaksi ahventa,
yhteensä parisataa grammaa. Kalat perattiin yhdessä ja niistä tehtiin
liemi kalakeittoon. Kalakeitto maistui, totta kai. Arvokkaimmat säästöt
tunnepankkiin olivat varmaan yhteinen aamu Papan kanssa ja kello viiden
herätys.
Edellisenä päivänä Esikoinen ja pojanpoika 5 v
olivat jo olleet ongenvarressa. Silloin saaliina oli ollut pieni särki.
Isi ei saanut mitään. Tunnepankkiin talletettiin pojan riemu. Minä sain,
mutta Isi ei!
Iltapäivällä Esikoinen lähti vuorostaan tyttöjensä
kanssa järvelle. Ei tullut saalista, kenellekään. Kuumana päivänä kala
ei ainakaan tuolla järvellä yleensäkään syö. Tunnepankkiin tuli varmaan
mielikuva elämän tavallisesta turhuudesta, mutta olihan Isi läsnä.
Pappa oli samaan aikaan pojanpojan kanssa
laiturilla ongella. Pojanpojan mielenkiinto oli tavan mukaan laiturin
rakenteissa ja järven pohjassa (pohjaan pari-kolmekymmentä senttiä).
Pulps, kurkotus meni ylisuorituksen puolelle. Saappaat ja pelastusliivit
vain vilahtivat ja pintaan nousi märkä poika. Ihan hiljaa. Ei
sanaakaan. Selvästi ei ollut varmuutta siitä, oliko kyseessä vahinko vai
juuri sellainen tapahtuma, josta oli monesti varoiteltu. Saappaat vai
lätisivät, kun miehet astuivat yhdessä vaihtamaan vaatteita. Tunnepankin
säästöjä voi arvella pojanpojan mietteistä. ”Mitä kerrotaan Isille? Ei
mitään.”
Esikoinen lähti vielä kahden lapsensa kanssa onkimaan.
Mahtaako hänelläkin olla jotain lapsuuden jäänteitä omassa
tunnepankissaan?
1981. Hua Hin. Esikoisen tunnepankin katkarapukoreja satamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti