”Ja päivä kuluu,
ja tulee ilta,
moottorin kanteen lankeaa ruoste”
Lainasin kirjastosta Juha Mannerkorven Runot 1945-1954. Tarkistin, että siinä oli runo Bussi, jota aina välillä mielessäni tapailen.
”Minulla on kiire, kiire, joka aamu
minulla on vimmattu kiire
tienhaarapysäkille bussiin.”
Bussi odottaa joka aamu, tyhjänä. Päivänkään aikana se ei täyty.
”Sillä ketään muita ei bussissa ole, ei yhden yhtä matkustajaa, ei rahastajaa, ei kuljettajaa liioin, eikä ketään muita bussiin tule. ei yhden yhtä matkustajaa, ei rahastajaa, ei kuljettajaa liioin.” Päivä kuluu. Ilta tulee. Yö tulee.
Ihan noin pessimisti en enää ole, vaikka runoon vieläkin samaistun. Olen päässyt elämässäni myös sellaisiin busseihin, joissa on ollut muita matkustajia. Olen jopa puhunut heidän kanssaan ja kulkenut yhtä matkaa samaa päämäärää kohti. Perillepääsy on vielä edessä.
”Sillä ketään muita ei bussissa ole, ei yhden yhtä matkustajaa, ei rahastajaa, ei kuljettajaa liioin, eikä ketään muita bussiin tule. ei yhden yhtä matkustajaa, ei rahastajaa, ei kuljettajaa liioin.” Päivä kuluu. Ilta tulee. Yö tulee.
Ihan noin pessimisti en enää ole, vaikka runoon vieläkin samaistun. Olen päässyt elämässäni myös sellaisiin busseihin, joissa on ollut muita matkustajia. Olen jopa puhunut heidän kanssaan ja kulkenut yhtä matkaa samaa päämäärää kohti. Perillepääsy on vielä edessä.
Thaimaa. Kiire bussiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti