Häilyvää
Häipyvää
Mitä, missä ja milloin? Monelle
ihmiselle tulee aika, jolloin noilla kysymyksillä ei ole enää mitään
arvoa. Entinen on läsnä koko ajan ja entiset paikat ja leikit
sekoittuvat uniin ja unet valvetilaan. Onko ajalla mitään
merkitystäkään? Kiirehtiä sitä ei voi, ei myöskään pysäyttää.
Kävin tervehtimässä meille rakasta vanhaa
perheystävää. Jo hänen äitinsä oli ollut minun mummoni sydänystävä, hän
itse oli ollut äitini läheinen ystävä ja minä hänen tyttäriensä
lapsuuden leikkitoveri. Istuin sängyn vierellä ja tajusin taas kerran,
kuinka vähän täältä lopulta viemme mukanamme vanhuuteen. Siihen
viimeiseen matkaan lähdemme sitten vain tuloasussamme. Ei mitään. Ei
niin mitään.
Välillä kohtasimme. Ymmärrys aaltoili välillä
pinnalle asti, välillä taas vajosi syvemmälle. Kirjoita nimesi, pyysi
vanhus. Niin se kai pysyi paremmin mielessä. Ja sitten se tuli: ”Muistat
sie Pihlajamäen?” Se mäki oli äitini kotikylässä, siinä yhteisessä
lapsuuden maailmassa ja nyt muistoissa, joissa kaikki myöhemmät murheet
ovat jo unohtuneet. Ja minä sanoin, että kyllä minä Pihlajamäen
muistin. Sehän oli se korkea kylän mäki kaukana Karjalassa, jota
ensimmäiset autot eivät päässeet ylös ilman apua. Kylän lasten tehtävänä
oli juosta mäelle, kun he kuulivat auton äänen. Auton
kuljettaja sitten yritysten jälkeen lähetti lapset hakemaan vetoapua.
Kyllä minä muistin. Oma äitini sen muiston oli minulle jo äidinmaidossa
välittänyt.
En osaa
sanoa, mikä olisi minun Pihlajamäkeni vanhuudessa? Onko Bangkokin
ruuhkista siihen rooliin? Onko se thaimaalainen hymy kaiken keskellä?
Ensimmäinen kaste? Tulva? Hua Hinin ranta? Muistat sie?
Tuhkakeskiviikko. Ensimmäinen päivä paaston ajassa,
laskeutuminen ei vain kärsimyksen ja piikkikruunun muistelemiseen ,
vaan myös tulevaan valoon.
Thaimaa. Kotipiha. Piikkikruunun jälkeen valkeus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti