Tehtiinkö suunnitelma?
Laskettiinko kustannukset?
Saatiinko tulosta?
Maailman muuttuminen on fraasina jo vanhanaikainen.
Sen kokeminen käytännössä on kyllä lievästi sanoen ärsyttävää.
Virikkeitä tulee joka puolelta ja koko ajan. Olen aina ymmärtänyt, että
en tiedä kaikkea. Nuorempana luulin, että olemalla aktiivinen saavutan
yhä suuremman osan maailman tiedosta ja taidoista. En
osannut arvostaa tarpeeksi ihmisiä, jotka pysyivät tyytyväisinä omassa
maailmassaan yrittämättä koko ajan tunkeutua uuteen. En nähnyt hitaan
elämän, slowlifen, arvoa. Nyt olen alkanut epäillä, että maailman
kilpajuoksussa kilpikonnallakin on, jos ei voittomahdollisuus, niin
ainakin sijoittumismahdollisuus korkeille sijoille.
Nykyinen mediatulva antaa liian monta
mahdollisuutta ottaa kantaa liian moneen asiaan. Omaa suodatintaan ei
tunnista, mutta naapureiden siivilöiden reiät on kyllä tajuavinaan.
Halot omassa silmässä tuijotamme toisten silmien roskia. Iso Kirja on
viisas, tuossakin.
Jostain syystä sana evaluointi aina ärsytti minua. Se kertoi varmaan enemmän minusta kuin strategioiden uuskielestä. Projektityöskentely
ja kvartaaliajattelu eivät sisäistyneet minulle. Toki ymmärrän niiden
arvon nykyisessä maailmassa. Mikähän on seuraava teoria?
Tarkkaan ajatellen jokaisen elämä on
elämänmittainen projekti. Projektilla on alkunsa ja loppunsa. Kuka
evaluoi minun elämäni, kun projektini on lopussa?
Thaimaalaisessa pääsiäisnäytelmässä esiintyi myös Juudas Iskariot, tietysti. Näytelmän
kirjoittaja ja ohjaaja esitti tuota roolia itse. Hän sanoi, että hän ei
voinut antaa kenellekään muulle niin vaikeaa roolia.
Onko meissä kaikissa myös jotain Juudaksesta? Vaikka olisikin, hänen loppunsa ei silti tarvitse olla meidän loppumme.
Thaimaa. Bangkok. Pääsiäisnäytelmä. Juudas. ”Ja hän viskasi hopearahat temppeliin, lähti sieltä, meni pois ja hirttäytyi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti