Sieltä se alkoi
Löysin haasteen, jossa piti esitellä kuudes oma bloggaus. Elokuussa 2007vähän salaa (myös itseltäni…) kokeilin bloggaamista. Silloin oli päämääränä kokeilla saattohoitoa eläkkeelle. Ajatuksena oli ympätä päivittäisiin kirjoituksiin joku vuosien varrella kirjoittamani ”runohko”, jokin muisto Thaimaasta ja jokin oman kirjahyllyn kirja. Alussa en kertonut kenellekään aikeistani. Perheelle tunnustin yritykseni muutaman päivän kuluttua ja kysyin, oliko heidän mielestään OK jatkaa tällaista purkua. Vihreä valo taisi olla tiedossani jo tämän kuudennen postauksen kohdalla. Pääsääntöisesti olen pyrkinyt kertomaan niille, jotka tavalla tai toisella ovat nimettömänäkin kirjoituksissa esiintyneet.
Myytävänä sauna.
Radiolla ja ratilla.
Perheen perusvitsi tropiikin parkkialueella kuumassa autossa oli kuvitella myynti-ilmoitus auton ikkunaan. Tulipa tuokin taas mieleeni ajellessani viikonlopun aikana Suomen suvessa. Olisi tarvittu vain kymmenen astetta lisää, jotta olisi päästy samoihin tunnelmiin kuin muinoin.
Suomalainen työtoveri oli uhrautunut autokuskiksi Thaimaan luterilaisen kirkon nuorten leirille. Leirimatkat alkavat siellä yleensä rummuttaen, jatkuvat rummuttaen ja päättyvät rummuttaen. Muutenkin on hauskaa ja riittävän meluisaa. Ystäviä on tultu tapaamaan ja uusiin ystäviin tutustumaan. Kaikki pääsevät mukaan eikä ketään syrjitä. Kenenkään ei tarvitse olla yksin. Suomalainen autokuski oli menoon tottunut ja mukana kaikessa. Kerran ruokailussa tuntui kuitenkin paremmalta mennä istumaan ja syömään yksin. Oli nautinto saada hetki ruokarauhaa. Leirin valokuvaaja sai kuvan tuosta yksinäisestä syöjästä.. Jälkeenpäin leirimuistojen kirjaan tuli tämä kuva ja teksti: Kun syö yksin, ruokakaan ei maistu.
Lämpötilan lisäksi löytyi eilen toinenkin ero tropiikin suurkaupungin kanssa. Jokaisen helsinkiläisen, espoolaisen ja vantaalaisen tilalla olisi pitänyt olla toistakymmentä ihmistä, jotta olisi päästy samoihin tunnelmiin kuin Suur-Bangkokissa.
Sinikka Nopola – Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu. (Sarja kirjoja ja elokuva)
Tänä vuonna blogiini on tullut myös skannattuja kuvia. Tässä nuorten neitien isän leirimuisto vuosien takaa:
Thaimaa. Hua Hin. Soi Amonin seurakunnan lasten leiri
Löysin haasteen, jossa piti esitellä kuudes oma bloggaus. Elokuussa 2007vähän salaa (myös itseltäni…) kokeilin bloggaamista. Silloin oli päämääränä kokeilla saattohoitoa eläkkeelle. Ajatuksena oli ympätä päivittäisiin kirjoituksiin joku vuosien varrella kirjoittamani ”runohko”, jokin muisto Thaimaasta ja jokin oman kirjahyllyn kirja. Alussa en kertonut kenellekään aikeistani. Perheelle tunnustin yritykseni muutaman päivän kuluttua ja kysyin, oliko heidän mielestään OK jatkaa tällaista purkua. Vihreä valo taisi olla tiedossani jo tämän kuudennen postauksen kohdalla. Pääsääntöisesti olen pyrkinyt kertomaan niille, jotka tavalla tai toisella ovat nimettömänäkin kirjoituksissa esiintyneet.
Myytävänä sauna.
Radiolla ja ratilla.
Perheen perusvitsi tropiikin parkkialueella kuumassa autossa oli kuvitella myynti-ilmoitus auton ikkunaan. Tulipa tuokin taas mieleeni ajellessani viikonlopun aikana Suomen suvessa. Olisi tarvittu vain kymmenen astetta lisää, jotta olisi päästy samoihin tunnelmiin kuin muinoin.
Suomalainen työtoveri oli uhrautunut autokuskiksi Thaimaan luterilaisen kirkon nuorten leirille. Leirimatkat alkavat siellä yleensä rummuttaen, jatkuvat rummuttaen ja päättyvät rummuttaen. Muutenkin on hauskaa ja riittävän meluisaa. Ystäviä on tultu tapaamaan ja uusiin ystäviin tutustumaan. Kaikki pääsevät mukaan eikä ketään syrjitä. Kenenkään ei tarvitse olla yksin. Suomalainen autokuski oli menoon tottunut ja mukana kaikessa. Kerran ruokailussa tuntui kuitenkin paremmalta mennä istumaan ja syömään yksin. Oli nautinto saada hetki ruokarauhaa. Leirin valokuvaaja sai kuvan tuosta yksinäisestä syöjästä.. Jälkeenpäin leirimuistojen kirjaan tuli tämä kuva ja teksti: Kun syö yksin, ruokakaan ei maistu.
Lämpötilan lisäksi löytyi eilen toinenkin ero tropiikin suurkaupungin kanssa. Jokaisen helsinkiläisen, espoolaisen ja vantaalaisen tilalla olisi pitänyt olla toistakymmentä ihmistä, jotta olisi päästy samoihin tunnelmiin kuin Suur-Bangkokissa.
Sinikka Nopola – Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu. (Sarja kirjoja ja elokuva)
Jos
on joskus saanut elää tavallisessa perheessä eikä kiiltokuvaperheessä,
niin sisarukset Heinähattu ja Vilttitossu nostavat monenlaisia hauskoja
juttuja mieleen. Helsingin – Heurekan matkan sain tehdä kahden
samankaltaisen nuoren neidin kanssa. Meilläkin oli mukavaa.
Lähtölaskentaa suorittavalle tuli kyllä selväksi, että uusi sukupolvi
tulee rymisten tilalle. Illalla sängyssä läheteltiin hali - pusu -
silitys - taputus - kutitus - koputus - tekstiviestejä. Kännyköistä
läheteltiin myös kuvia toinen toiselle, jotta saatiin kuva-arkistot
samanlaisiksi. Valokuvia otettiin kontrastilla ja ilman. Aamulla pyysin
pienempää lähettämään tekstiviestiä isälleen. Neuvoin, että viesti voisi
olla vaikkapa: "Olemme juuri lähteneet matkaan." Sain vastauksen:
Oiskos parempi kirjoittaa, että "Me lähettiin jo". Oli se varmaan
parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti