Mennyt mutta muisteltu
Jouduin puolustelemaan musiikkimakuani. Olin maininnut
Vesa-Matti Loirin Eino Leinon yhteydessä ja sain kuulla siitä. En
kuulemma ymmärtänyt mitään musiikista. Oma vastaukseni oli:
”Makuasioista ei kannata kiistellä, keskustella kyllä voi. Joskus
asiallisestikin, välillä näin muuten. Toisten tunteisiin kannattaa
suhtautua armollisesti, musiikkimaussakin.”
Jäin miettimään nuorta, oikeastaan hyvin nuorta rippikouluikäistä
itseäni, joka pääsi konserteissa säestäjien nuottien sivujen
kääntäjäksi. Ensimmäinen heistä oli Timo Mikkilä, pianisti, jota olin
kunnioittanut jo aikaisemminkin, radionkuuntelijana. Muistin myös Heimo
Haiton. Löysin kouluaineeni tuolta ajoilta: Unohtumaton konsertti.
Opettaja oli kirjoittanut aineen loppuun näin: ”Sen konsertti-illan
musiikista olisi voinut kirjoittaa enemmän.” Aine luettiin ääneen ja
siitä keskusteltiin. Luokka oli sitä mieltä, että se oli hyvä
sellaisenaan: Tässä se on:
”Mies on kalpea, laiha ja
väsyneen näköinen. Hänen silmänsä ja ajatuksensa ovat jossain
kaukaisuudessa. Viulu toistaa sävelkulkua, ensin juoksutus ylöspäin,
sitten rauhoittava tasaisuus. Ympärillä on joukko touhuavia ihmisiä, on
miehen veli, joka kovaäänisesti selittää jotain vaimolleen, on
iltapukuinen nainen, on vahtimestari, joka käy vähän väliä painamassa
valotaulun nappuloita, on kiirettä, juoksua ja hälinää. Viulu ei väsy,
se soi juoksutusta ylöspäin ja sitten rauhoittavaa tasaisuutta. Olen
huoneen nurkassa, katselen ja kuuntelen.
”Heimo Haitto on tulossa kaupunkiin, suuri mestari, maailmanmatkaaja
saapuu”, luki lehdissä. Minut kutsuttiin mukaan. Tarvittiin joku, joka
kääntäisi nuottien sivuja. Se joku olin minä.
Muutaman hätäisen kädenpuristuksen jälkeen saan oikeuden katsoa läheltä
tuota tunnettua hahmoa, ihmelasta, Amerikassa kävijää, miestä, jonka
nimi yhdistyy rahaskandaaliin.
Kuuluu kolmas soitto. Mestari astuu lavalle. Yleisö taputtaa käsiään. Alkaa konsertti.
Minun on seurattava mukana. Minun on tiedettävä, milloin alkaa seuraava
sivu. Minulle ei riitä säveliä viulusta, on vain paperi, jonka mustat
pisteet minun on ymmärrettävä. Minä lehdenkääntäjä, olen tahaton
nappula. Minun on tiedettävä, milloin käännän lehteä. Ei ole muuta
mahdollisuutta.
Tiedän, että selkäni takana oleva mies tahtoo sanoa jotain. Hänen
viulunsa kielet soivat elämää. Hänellä ei ole enää muuta. Hänen
soittonsa on se elämä, minkä hän omistaa.
Sormet hyppelevät viulun kielillä. Iltapukuinen nainen pianon ääressä
painaa vuoroin mustia, vuoroin valkoisia koskettimia. Silmät seuraavat
nuotteja. Jossain kaukana, pimeässä, on ihmisiä, jotka kuuntelevat.
Kalpea mies on pukeutunut mustaan frakkiin. Tiedän, miten hänen pitkät
vaaleat sormensa työntyvät sen hihoista aristokraattisina.
Kerran hän oli lapsi. Hän soitti pieni viulu kädessään ja kaikki pitivät
ja olivat ihastuneita. Kerran hän matkusti Amerikkaan voidakseen
voittaa enemmän suosiota ja oppiakseen enemmän. Kerran hän kertoi
löytäneensä Jumalan ja soittavansa vain Hänen kunniakseen. Monet eivät
pitäneet uutisesta ja olivat yllättyneitä.
Missä on hänen Jumalansa nyt? Onko se tuossa hänen kiihkeässä,
vaativassa sävelessään vai kaukana Amerikassa, siellä, missä perhekin
on, vai kenties sittenkin hänen sydämessään? Hän ei vastaa minulle, on
vain sävel, joka vaatii seuraavaa säveltä mukaansa.
Välillä seuraa kumarruksia, käyntejä takahuoneessa. Kalpea mies
hymyilee, sanoo muutaman sanan. Karjalassa hän on syntynyt, karjalainen
hän on yhä. Monet sanat ovat unohtuneet Amerikassa olon aikana,
lapsuuden murre on yhä jäljellä.
Taas jatketaan. Sävel seuraa toistaan. On vain konserttilava, matka toiseen paikkaan ja taas konserttilava.
Hänellä on uusi vaimo. Entinen on lasten kanssa kaukana. On tapahtunut
paljon. Paljon entistä on särkynyt, paljon uutta on tullut tilalle.
Yhä hän soittaa. Yhä kääntyy lehti toisensa jälkeen.
Elämän kirjassakin on lehtiä. Ne kääntyvät myös. Yhä uudelleen voi
soittaa samaa kohtaa viululla, yhä uudelleen voi harjoitella, kunnes
kaikki on valmista. Elämä on ehdotonta. Se ei salli harjoittelua. Jos
kerran on ollut kaikkien suosima ihmelapsi, ei se merkitse sitä, että
kaikki jatkuu samanlaisena. Jos tahtoo pysyä korkealla, on jatkuvasti
yritettävä.
Kalpean miehen viulu kiihtyy. Hän yrittää, hän tahtoo yhä voittaa. Mitä
korkeammalle sävel nousee, sitä kiihkeämmäksi se tulee. Sitten, hyvin
korkealla se murtuu.
Kalpea mies kumartaa. Suljen nuottikirjan. Konsertti on päättynyt.”
Minä ja muu perhe Heimo Haiton aikaan:
