Paatinen taakka
Sydänjuurihin saakka
Uupumus ei ulkomailla uupunut eikä väsymys
helpolla vähentynyt. Jälkiviisaus sanoo, että työnsä olisi voinut hoitaa
toisellakin tavalla. Suomalainen sisu on harvinaisen hankala työtoveri
tropiikissa:
”18.6.1980.
Bangkok. Uupumus sen kun vain jatkuu ja syvenee. Lähdimme aamulla
kahdeksan jälkeen Klong Toyeihin täyttämään papereitamme
uskontoministeriötä varten. Tulin kotiin jo välillä, mutta Mies on yhä
reissulla (klo 15.00).
Jatkoa: Nyt
aletaan jo lähes puhua sekavia tässä pisteessä. Miehellä kesti yli
kolmeen iltapäivällä, sitten kohta taas neljältä lähdimme hakemaan S:ää.
Mies ja hän kävivät katsomassa Soi Amonissa yhtä rakennusta toisella
puolella Nang Linchi-katua. U:n perhe Japanista oli tullut muutamaksi
päiväksi tänne ja R kutsui meidät kaikki kylään. Illalla Soi Amoniin
tuli kylään kehitysvammaisen pojan äiti. Poika oli kuollut n viikko
sitten, käynyt pyhäkoulussa sisarustensa kanssa. U:t hämmästelivät, kun
englannintunnille mentiin myöhään.”
Mietin, kuinka paljon omassa uupumuksessa on
yleensä omaa vikaa ja kuinka paljon toisten painostusta. Thaimaan työssä
oli paljon mukana myös omaa innostusta. Oli lupa kokeilla kaikenlaista.
Katto ei yleensä tullut vastaan ja seinätkin antoivat periksi, kun
niihin tarpeeksi päätä iskettiin. Järjen käyttö olisi varmaan ollut
luvallista, mutta se useimmiten unohdettiin. Työtä työtä työtä tehtiin.
Leipää ei saatu, mutta saatiinpa riisiä senkin edestä.
Ymmärrykseni ja sympatiani kohdistuvat jokaiseen lopen uupuneeseen vieläkin. Kyllä se vähemmälläkin…
Bangkok. 1980. Englantia ja pöytätennistä Soi Amonin kirkolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti