Luovutinko todella?
Huomaan, että lapsuuteni sanasto on alkanut tulla nykyihmiselle vieraaksi. Harva
enää ymmärtää, keitä siirtokarjalaiset ja evakot oikein olivat.
Menetetyistä tai pakkoluovutetuista alueista ei enää puhuta tunteen
tasolla. Karjalan kunnailla kukkuneet käet ovat nyt pikemminkin
taskuissa kuin koivuissa. Viipuria ei sentään vielä Suomessa pidetä
vanhana venäläisenä kaupunkina.
Se Karjalan kaipuu tulee tällaiselle
sodanjälkeiselle kohtauksittain. Joku jossain mainitsee Sortavalan.
Siellä isäni kävi opettajaseminaarinsa. Äitini seminaari sijaitsi
Suistamossa. Hiskin
avulla kurkistan isäni nimeä Viipurin maaseurakunnan kirkonkirjoissa. Televisiosta tallennan Mannerheimista kertovan ohjelman ja
odotan, että sieltä löytyy kuva Heinjoen kirkonkylän koulusta, jonka
pihalla kolmevuotias veljeni hiekkalaatikollaan teki Mannerheimille
kunniaa armeijan sotaharjoitusten aikaan 1939. (+46 Veljeni ja Mannerheim)
Kaikki
elämämme muutot eivät ole pakkomuuttoja. Haikeutta niihin kuitenkin
saattaa liittyä. En osaa asettua niiden osaan, jotka eivät koskaan katso
taaksepäin. Muistoistani en luovu.
1966.Viipuri Kauppahalli. Kuva Eero Ikävalko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti