Kuka katsoo takaisin?

Katsoin aamulla itseäni peilistä. Sama vanha naama.  Joka aamu sama juttu.  Aina vain rähjäisempänä.  Jäin miettimään esivanhempiani. Tuskin heillä oli aikaa itseään peilistä tuijotella. Ei tainnut olla tarvettakaan. Kuvan laatukaan ei välttämättä ollut kummoinen.

Ihmiset toinen toisensa peilinä?  Kuinka paljon itsetuntomme riippuukaan siitä, millaista kuvaa läheiset meistä näyttävät.  Kuinka vaikeaa onkaan uskoa itseensä, jos toiset eivät meihin usko. Toisaalta, aina ei tarvitse mukautua sen mukaan, mitä toiset odottavat. Kaikkiin peileihin ei tarvitse uskoa.

Kesäkuu 1987. Päiväkirjamerkintöjä toisen Suomeen paluumme ajalta, sillä kertaa kolmen poissaolovuoden jälkeen:

-  Uskonko todella, että toiset ihmiset haluavat tietää, mitä minä ajattelen?
-  On nautinto kuulla suomalaista ajattelua suomalaisin kielikuvin suomalaisille tärkeistä asioista.
-  On vaikea olla, sillä koko ajan alitajunta vyöryttää esiin sekavia ajatuksia, valmiita lauseita toiselle sanottavaksi, kelle tahansa kulloinkin.
-  Aivan selvästi sisällä on tungosta ja aina silloin tällöin häirikkö heitetään akkunasta pihalle. Kirjoittamisen tarve, esiintymisen tarve, yksinäisyyden tarve, pako, liittymisen tarve, erkaantumisen tarve…
-  Kaikki on jo sanottu. Moneenkin kertaan. Miksi sanoa se uudestaan? Kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Onko ketään edes olemassa?

Kesäkuu 1987. Thaimaan työtoverit valmistivat meille lähtölahjaksi muistojen kirjan. Tässä osa kirjan viisauksista: