Matkalta on päästävä
Joskus perillekin
 
Maahanmuuttaja ei ole koko ajan muuttamassa. Hänen on lupa tulla joskus maahanmuuttaneeksikin. Milloin annamme toiselle luvan tulla suomalaiseksi?

Heräsin miettimään tätä asiaa muutama vuosi sitten, kun hyvä ystävämme kysyi: ”Enkö jo voisi olla suomalainen? Pitääkö aina mainita, että olen muualta kotoisin?” Totesin silloin, että innossani näyttää tasa-arvoisuuttani ja antirasistisuuttani oli sittenkin ripaus omahyväisyyttä: Minä se sentään olen niin hyvä, että kunnioitan kaikkia samalla tavalla… Toisin kuin nuo toiset tuolla…

Osa meistä edes jonkinlaisen kielitaidon omaavista thainkieltä opiskelleista on saanut tulla kokoon kerran pari vuodessa Kirkon maahanmuuttajatyön kutsusta. 

Löyhä verkosto. Kokemusten vaihtoa. Ajankohtaisia kohdattuja tilanteita salassapitovelvollisuus huomioon ottaen. Osa ennestään tuttuja ihmisiä, joita ei muuten enää tapaa.  Vertaistukea samankaltaisia tilanteita kohdanneille. Osa asioimistulkkeja, osa vapaaehtoisia, osa seurakunnan tai lähetysjärjestön työntekijöitä, osa eläkeläisiä… Kaikki puolestapuhujia.

Palavereissa on käsitelty esim seuraavisa asioita: Monikulttuurinen perheneuvonta. Mielenterveysongelmat. Nuorina Suomeen muuttaneet. Selkokieli. Rooli tulkkina ja ystävänä. Salassapitovelvollisuuden korostaminen. Kokemuksia suomalaisista viranomaisista. Avioerot ja oleskelulupa. Yhteistyö seurakuntien, viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

Entä jos kansalaisvelvollisuuteemme kuuluisi korrekti käytös myös maahanmuuttaneita kohtaan?

Thaimaa. 1980? Kolme maahanmuuttanutta krokotiilifarmilla: