• Soi löytävänsä
  • Joitain löysikin
Olen harrastanut salapoliisityötä ja etsinyt ihmisiä kaikista paikoista, joihin mielikuvitukseni on riittänyt ja muistini edes jotenkin yltänyt. Hakukoneet ovat pyörineet sekä tekstiviestit ja sähköpostit sinkoilleet.  Onneksi logiikkani on ollut suhteellisen sumea, ajatteluni  epälooginen ja huumorintajuni sopivan epämääräinen, joten olen voinut ohittaa normaalin käyttäytymisen rajat ja pyytää apua milloin kultakin milloin milläkin verukkeella. 

Useat 60-luvun Lohjan Vivamon rippikoululaiset, monet saman vuosikymmenen porilaiset seurakuntanuoret, 70-luvun Helsingin lähetyskurssilaiset ja monen vuosikymmenen Thaimaan lähettitoverit ovat käyneet yhteystietoineen myös minun myllyni läpi. Toiset ovat sitten jatkaneet. Olen minä vähän hyvä. Tai siis ihan vähän, mutta kuitenkin.

Katsoin jakson sarjasta Kadonneen jäljillä. Tapahtumapaikat olivat tuttuja, osa henkilöistäkin. Olimme yöpyneet Katmandussa saman ystävän samassa kodissa, jossa sarjan pieni tyttö oli aikoinaan asunut. Olimme tavanneet saman apulaistädin, joka nyt näkyi ohjelmassa. Samat maisemat. Samat tunnelmat. Sama parveke.

Osaanko olla katoamatta ystäviltäni? En taida osata. Tavatessaan pitäisi ainakin osata olla läsnä. Edes sitä.

1980. Nepal. Katmandu. Thaimaasta lomalle lennähtäneet tervetulokukkasin varustetut vieraat tutulla parvekkeella.