Kenelle ojennan käteni?
Kenelle avaan suuni?
Kenen blogiin kirjoitan?
 
Vähän kerrassaan olen huomannut, että minulla on kielellisiä vaikeuksia ylittää rajoja. Kun puhuu rajojen ylittämisestä, on vaarana antaa vääriä, sotaisiakin mielikuvia. Tuntemattoman sotilaan kuvaus Suomen ”vanhan rajan” ylittämisestä muistuu monelle heti mieleen. Toisaalta, passintarkastusten vähennyttyä rajojen ylityksiä ei aina edes huomaa. Raja ei siis aina aukea railona.

Rajojen ylityksellä en nyt tarkoita vieraiden kielten hallintaa vaan ihan tätä omaa rakasta äidinkieltäni. Olen tajunnut, miten käsitteet ja sanasto suppeutuvat, jos aina puhuu samoista asioista samanmielisten ihmisten kanssa. On hyvä välillä herätä todellisuuteen tässäkin asiassa.

Olen iloinen saatuani kasvaa kodissa, jossa puhuttiin paljon ja kaikenlaista. Sitä ei nuorena osannut arvostaa. Kotona oli myös luvallista ja suotavaa lukea kaikkea kaikkialla ja paljon. Kirjastossa käymistä ei tarvinnut selitellä. Peruslaiskuuteni johtuu jo noista ajoista. Itsesensuuri tietysti pelasi siinä, että ihan kaikkea lukemaani en heti julki julistanut. Joitain kirjoja saatoin vanhemmillekin suositella. Äitini aina kertoi nauraen, miten hän oli kuullut luokkatoverini sanovan minulle: ”Annatko äitisi lukea sellaista kirjaa?” Meillä siis sensuuri ei pelannut toiseenkaan suuntaan.

Suostunko astumaan ”ulkopuolelle leirin”? Onko se suotavaa? Entä järkevää? Kuinka paljon itsesensuuria tarvitaan? Kuinka paljon annan toiselle luvan olla erilainen? Näitäpä tänään täällä pähkäilen.

Vampula. Erilainen muori kertomassa kohtaamilleen ihmisille kohtaamistaan ihmisistä.
Plus%20357%20Vampulassa.jpg