Mitä nuori vanhuudesta
Sitä ei vanha nuoruudesta
Kirjaston uudesta pikalainahyllyköstä löytyi uusi
Mankell, Panokset. Uusi ja uusi. Mankell kirjoitti tuon esikoiskirjansa
jo vuonna 1973. Uusi esipuhekin on jo vuodelta 1998. Suomeksi kirja
käännettiin vasta tänä vuonna. Siis uusi mikä uusi, ainakin
yksikieliselle suomalaiselle lukijalle. Palautin kirjan heti luettuani
sen, joten lainauksia siitä en voi nyt käyttää hyväkseni. Kirjan
yhteiskuntakritiikkiä on jokaisen parasta lukea itse. Se sinänsä on
mielenkiintoista, etenkin, jos on vähänkin seurannut ruotsalaisen (ja
myös oman maamme) politiikan vaiheita viime vuosisadalla.
Panoksissa nuori kertoja kertoo tuttavansa, vanhan
Oskar Johanssonin elämästä ja elämänpiiristä ja muutoksista, joita Oskar
elämänsä aikana koki. Tuon elämän kautta näkyy myös ruotsalaisen
yhteiskunnan muuttuminen tai muuttumattomuus. Mikään tuosta ei sinänsä
jäänyt minun mieltäni vaivaamaan. Minua jäi mietityttämään nuori Henning
Mankell, kirjailija itse. Kirjaa kirjoittaessaan hän oli 24-vuotias.
Miten on mahdollista, että niin nuori mies on voinut kirjoittaa niin
oleellisia asioita vanhuudesta? Miksi kirjan kertoja, ruotsalainen,
kuunteli vanhaa miestä? Tuntuu, että tämän kirjan arvostelijat ovat
olleet vielä liian nuoria kysyäkseen näitä kysymyksiä. Tässä iässä sitä
kysyy.
Millainen on sukupolvien kuilu? Voiko sitä ylittää? Voiko sen yli rakentaa sillan? Voiko sortunutta siltaa korjata? Onko
helpointa kohdata sillalla, ei kenenkään maalla? Vanha ei voi väittää
ymmärtävänsä nuoruutta, vaikka itse on ollutkin nuori. Se ei ollut sama
nuoruus kuin nykyisillä nuorilla. Nykyisten nuorten vanhuus ei tule
olemaan samanlaista kuin nykyinen vanhuus. Silti olisi opittava elämään
yhdessä, ainakin jotenkin. Mikä ettei?
1979. Pyhäranta. Lasten Mamma ylittämässä sukupolvien kuilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti