Helmenkalastusta
Raakunkuoria kasoittain rannalla
Minua pyydettiin liittymään Kirjoittajan helminauhaan:
Valikoi
kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä.
Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
Kun me kymmenisen vuotta siten muutimme ensimmäisiin ”aravataloihin”, seisoivat ne orpoina keskellä peltoa, ja sinne johti vain pari vanhaa hevostietä. Kiertokatu oli silloin vasta paperilla.
Kiertokatu on kasvanut yhdessä minun kanssani. Olin nelivuotias tänne muuttaessamme. Muistan vielä hämärästi, kun naapuritaloja rakennettiin. Talvella rapattaessa jouduttiin yöllä kuivattamaan se, mikä päivällä oli saatu valmiiksi. Pienen lapsen mieleen jäivät tummat hahmot, jotka liikuskelivat tulen loimussa.
Taloja oli vähän. Siihen aikaan saattoi vieras kysyä keltä tahansa – varsinkin meiltä lapsilta -, mistä talosta mahtoi tuttava löytyä, ja melkoisella varmuudella osattiin vastaus antaa.
Lastentarhaan mentäessä ei ollut pelkoa vastaan tulevista autoista. Polkuja pitkin sinne taaperrettiin. Tuskin pikkuista näkyikään, niin korkeat olivat heinät polun varsilla.
Nykyisten korkeiden kivimuurien pohjakaivannoissa saimme talvisin toisetkin housuntakamukset puhki äitien suureksi harmiksi. Siellä olivatkin sellaiset liukumäet. joita nykyajan porilaislapsi ei näe kuin unissaan.
Samoihin aikoihin alettiin itse Kiertokatua muodostaa. Juuri kun olimme kotiutuneet uusille leikkipaikoille, parhaimmat niistä hävitettiin ja rakennusjätteistä suurella vaivalla valmistamamme korsut hajotettiin armotta.
Ikää karttui niin minulle kuin tälle kaupunginosallekin. Taloja nousi toinen toisensa jälkeen. Katukin alkoi näyttää kadulta.
Silloin tuli se aika, jolloin katu hevosenkengän muotoisena kiersi korkeiden talojen lomitse Keskuspuistoa, jonne oli tehty puistokäytäviä ja istutettu puita ja pensaita.
Niin, silloin tuli kadun kestopäällystyksen vuoro. Se on oma lukunsa. Naurettiinkin välillä, että Kiertokatua ei koskaan voi ajaa päästä päähän, aina se kuitenkin jostain on korjauksen alainen.
Ensinnäkin monen pitkän odotuksen vuoden kuluttua päällystystyöt aloitettiin.
Mahdollisimman pieni osa tehtiin kerralla, mutta koko ajan oli kielletyn ajosuunnan merkki kadun molemmissa päissä ja lisäksi vielä parilla sivukadullakin.
Tulihan se päällystys viimein valmiiksi. Mutta pian huomattiin, että olikin tehty turhaa työtä. Viemäriputket piti vaihtaa, ja niin hieno, juuri valmiiksi saatu päällystys revittiin auki.
Koko talven katu sai olla soratienä. Kauhea kolina ja lemu vain levisi ympäristöön viemäripumpun ansioista.
Seuraavan kesänä päällystystyö sitten vihdoin viimein saatiin valmiiksi ja niin tuli rauha tälle puolelle kaupunkia.
Kaikki tämä kohina sai ihmiset tarkoin karttamaan tätä seutua, mutta kun he uskaltavat lähteä tänne päin löytöretkelle, tulevat he löytämään hyvin viihtyisän paikan kiemuraisesta kadustamme huolimatta.
Sillä Kiertokatu on hevosenkengän muotoinen ja hevosenkenkä tuottaa onnea.
Viidennen luokan äidinkielenopettajamme oli lähettänyt kouluaineeni koulujenväliseen
kirjoituskilpailuun. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin jotain
tuotostani painettuna. Voitosta herui viisi markkaa. Vieläkin (tai
vaikka että taas) asun saman kadun varrella. Talot tuntuvat
pienentyneen, puiston puut kasvaneen, minä olen vanhentunut. Katu on
edelleen samanlainen.
Kiertokatu
Kiertokatu on
todella nimensä mukainen. Se on aivan hevosenkengän muotoinen,
harvinaisen sekava katu, joka kiemurtelee korkeiden talorivien välitse.
Vieraspaikkakuntalainen saa toisenkin kerran haroa tukkaansa ennen kuin täällä Porin ”arava-alueella” oikeaan paikkaan löytää.
Vieraspaikkakuntalainen saa toisenkin kerran haroa tukkaansa ennen kuin täällä Porin ”arava-alueella” oikeaan paikkaan löytää.
Kun me kymmenisen vuotta siten muutimme ensimmäisiin ”aravataloihin”, seisoivat ne orpoina keskellä peltoa, ja sinne johti vain pari vanhaa hevostietä. Kiertokatu oli silloin vasta paperilla.
Kiertokatu on kasvanut yhdessä minun kanssani. Olin nelivuotias tänne muuttaessamme. Muistan vielä hämärästi, kun naapuritaloja rakennettiin. Talvella rapattaessa jouduttiin yöllä kuivattamaan se, mikä päivällä oli saatu valmiiksi. Pienen lapsen mieleen jäivät tummat hahmot, jotka liikuskelivat tulen loimussa.
Taloja oli vähän. Siihen aikaan saattoi vieras kysyä keltä tahansa – varsinkin meiltä lapsilta -, mistä talosta mahtoi tuttava löytyä, ja melkoisella varmuudella osattiin vastaus antaa.
Lastentarhaan mentäessä ei ollut pelkoa vastaan tulevista autoista. Polkuja pitkin sinne taaperrettiin. Tuskin pikkuista näkyikään, niin korkeat olivat heinät polun varsilla.
Nykyisten korkeiden kivimuurien pohjakaivannoissa saimme talvisin toisetkin housuntakamukset puhki äitien suureksi harmiksi. Siellä olivatkin sellaiset liukumäet. joita nykyajan porilaislapsi ei näe kuin unissaan.
Samoihin aikoihin alettiin itse Kiertokatua muodostaa. Juuri kun olimme kotiutuneet uusille leikkipaikoille, parhaimmat niistä hävitettiin ja rakennusjätteistä suurella vaivalla valmistamamme korsut hajotettiin armotta.
Ikää karttui niin minulle kuin tälle kaupunginosallekin. Taloja nousi toinen toisensa jälkeen. Katukin alkoi näyttää kadulta.
Silloin tuli se aika, jolloin katu hevosenkengän muotoisena kiersi korkeiden talojen lomitse Keskuspuistoa, jonne oli tehty puistokäytäviä ja istutettu puita ja pensaita.
Niin, silloin tuli kadun kestopäällystyksen vuoro. Se on oma lukunsa. Naurettiinkin välillä, että Kiertokatua ei koskaan voi ajaa päästä päähän, aina se kuitenkin jostain on korjauksen alainen.
Ensinnäkin monen pitkän odotuksen vuoden kuluttua päällystystyöt aloitettiin.
Mahdollisimman pieni osa tehtiin kerralla, mutta koko ajan oli kielletyn ajosuunnan merkki kadun molemmissa päissä ja lisäksi vielä parilla sivukadullakin.
Tulihan se päällystys viimein valmiiksi. Mutta pian huomattiin, että olikin tehty turhaa työtä. Viemäriputket piti vaihtaa, ja niin hieno, juuri valmiiksi saatu päällystys revittiin auki.
Koko talven katu sai olla soratienä. Kauhea kolina ja lemu vain levisi ympäristöön viemäripumpun ansioista.
Seuraavan kesänä päällystystyö sitten vihdoin viimein saatiin valmiiksi ja niin tuli rauha tälle puolelle kaupunkia.
Kaikki tämä kohina sai ihmiset tarkoin karttamaan tätä seutua, mutta kun he uskaltavat lähteä tänne päin löytöretkelle, tulevat he löytämään hyvin viihtyisän paikan kiemuraisesta kadustamme huolimatta.
Sillä Kiertokatu on hevosenkengän muotoinen ja hevosenkenkä tuottaa onnea.
Ja se kuva:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti