Paljastettu minä
On lupa rakastaa itseään. Se on oikeastaan
velvollisuus tai ainakin sinne päin. On oikeus luottaa siihen, että olen
paras mahdollinen saatavilla oleva minä tällä hetkellä. Huominen pitää
tässäkin asiassa huolen itsestään. Huomiseen minääni voin
ehkä vaikuttaa tai sitten en. Käytännön haasteet alkavat siitä, mitä tuo
itsensä rakastaminen oikeastaan käytännössä merkitsee minulle,
läheisilleni ja kaukaisilleni.
Kenen annan toimia peilinäni? Kenen näyttämään peilikuvaan uskon? Mitä teen, jos peilini ei minua imartele? Rikonko sen? Onko
peilin vika, jos se näyttää totuuden? Millainen on armahtava peili?
Varmaan sellainen, joka tietää kaiken, mutta ei kerro kaikkea, ja tuntee
kaiken, mutta pitää osan siitä salaisuutena. Entä rohkaiseva peili?
Varmaan sellainen, joka kaiken tietäessään ja tuntiessaankin muokkaa
sellaisen kuvan, joka antaa voimaa jatkaa eteenpäin.
Huomaan nysvääväni vähän väliä ihmeellisiä
ajatuskuvioita. Kun nettimaailman monimuotoiset peilit heijastavat
kuviaan aina vain uusissa peileissä, ne muodostavat omituisia kuvioita,
joiden alkuperää on enää mahdoton tunnistaa.
Muistelin Kotimaa24:ssä erästä peiliäni:
”Kaunein
ortodoksimuistoni opiskeluajalta: Olin jo vähän löysentänyt uskovaisen
piponi reunaa, kun pääsin poikkeamaan isä Mitron lapsuudenkodissa hänen
sisarensa kanssa. Kun Äiti-Repo kuuli, että olin juuri mennyt naimisiin
luterilaisen papin kanssa, hän äidillisesti kaappasi minut syliinsä ja
riemuitsi yhteisestä osastamme.
Olisin saanut
suurperheen riittoisasta kaalisoppakattilasta keittoakin, jos olisimme
ehtineet sitä syömään. Tämä oli Ekumeniaa Suurella Eellä. Juuri
tällaisen maailmanlaajan yhteisen uskon varassa jaksan elää. Pipot pois
päistä...”
Thaimaa. Bangkok. Soi Suan Phlu. Tulvakuvasarja
jatkuu. Keskimmäinen kotikadulla. Sisäinen peilini kysyy nyt, kuinka
ihmeessä olen voinut antaa lasteni kahlata noissa likaisissa vesissä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti