Ei nuorille saa nauraa.
Ei edes itselle.
Vai? 
 
Vanhan Tipulan ikkunasta saattoi nähdä, kun Lyseon pojat pyöräilivät kotiin ruokatunnilla. Ikkunapaikat olivat suosiossa. Ihan varmasti en enää muista, keitä kaikkia tähystimme ja tiirailimme, mutta tärkeää se oli olevinaan. Päiväkirjassa on monenlaisia merkintöjä tuolta ajalta. Kuka käveli vastaan? Kuka tervehti? Kuka hymyili? Kenestä uneksi? Kuka sanoi kenelle mitä ja milloin?

Muisteleminen on kuin pesisi pulloharjalla sisintään. Sisälle tiiviisti juuttuneet asiat irtoavat seinistä. En ole vielä selvittänyt itselleni, mitä pitäisi tehdä kaikelle sille moskalle, jota tulee esiin. Voisiko olla niin, että niihinkin voisin soveltaa lyseolaisten kautta löytämääni tekniikkaa: Muistella ja antaa anteeksi niin itselle kuin toisille. Naurukaan ei olisi pahitteeksi. 

Ihan vähän vieläkin nolostuttavat nuoruuden faniklubit. Niistä meitä taas muistutettiin, kun olimme yhdessä vanhojen ystävien kanssa. Ihan vähän jo naurattaa, mutta on vielä nolokin olo. Kuinka sitä nyt sentään?

1960. Järvenpää, Faunila. Porin Lyseon partiopojat olivat sitten kyllä ihan tuttuja. Esko Antti-Poika, Jorma Tolvi, Jyrki Lauren, Mauri Sädemäki ja tuolissa Jaakko Antti-Poika.
Plus%20519%201960%20Faunila%20viisi%20ru