Niin lyhyitä hetkiä
Todellinen kohtaaminen on aina järisyttävä
hetki. Siihen ei saisi koskaan tottua. Toinen ihminen aina on. Thaimaan
matkan jälkeen tulee vieläkin joskus jälkijäristyksiä.
Katalyytti viisikymmentäseitsemän. Janne Hatakan Kotimaa24 blogi. Janne on perheineen asunut
useita vuosia Angolassa ja Namibiassa. Monet
tuntemukset ovat samat, vaikka kakkoskotimaamme ovatkin sijainneet eri
maanosissa. Kommentoin kerran hänen kirjoitukseensa Taivaskuvia. Tuossa kirjoituksessa hän mm. puhuu ihmisen kasvojen ilmeestä lentokentällä, kun odottaja, tuttu ihminen, tulee näkyviin:
”Itsekin
-vähän samoista syistä - paljon elämästäni lentokentällä/kentillä
viettäneenä tunnistan tuon kuvaamasi jälleennäkemisen katseen.
Parhaimmillaan se on molemminpuolinen ja rehellinen ilon kokemuksen
ilmentymä.
Perille
päässyt kokee lähes aina yllättävyyden häivähdyksen. Tällaistako täällä
olikin. Muistot vääristyvät nopeasti ja ennakkokuvat eivät pidä täysin
paikkaansa, tutussakaan paikassa. Kohdataan jotain muuta. Niin varmaan
taivaassakin.
Olen myös
joutunut hyvästelemään, elämässä ja lentokentällä. Etenkin, kun on kyse
läheisen lähdöstä, haikeus välähtää mieleen silloinkin, kun sitä ei
odottaisi. Toinen pääsi lähtemään, minä (vielä) jäin.
Lentokoneessa
istuminen on yleensä se paras hetki. Entisen aika hoiti, uudelle
huolelle ei vielä voi tehdä mitään. Sen tunteen kun tavoittaisi
kuolemassakin. Tässä nyt tämä elämä - toivossa tulossa jotain aivan
muuta - sitä kevättä. Väsyneille suomalaisille taivaassa voisi olla
paljon nurkkia, joissa saisi aina välillä rauhassa mököttää kenenkään
häiritsemättä...”
1981. Nepal. Pokharan lentokenttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti