+995 Kadonneiden jäljillä 180612

+995 Kadonneiden jäljillä

• Soi löytävänsä
• Joitain löysikin

Olen harrastanut salapoliisityötä ja etsinyt ihmisiä kaikista paikoista, joihin mielikuvitukseni on riittänyt ja muistini edes jotenkin yltänyt. Hakukoneet ovat pyörineet sekä tekstiviestit ja sähköpostit sinkoilleet.  Onneksi logiikkani on ollut suhteellisen sumea, ajatteluni  epälooginen ja huumorintajuni sopivan epämääräinen, joten olen voinut ohittaa normaalin käyttäytymisen rajat ja pyytää apua milloin kultakin milloin milläkin verukkeella. 

Useat 60-luvun Lohjan Vivamon rippikoululaiset, monet saman vuosikymmenen porilaiset seurakuntanuoret, 70-luvun Helsingin lähetyskurssilaiset ja monen vuosikymmenen Thaimaan lähettitoverit ovat käyneet yhteystietoineen myös minun myllyni läpi. Toiset ovat sitten jatkaneet. Olen minä vähän hyvä. Tai siis ihan vähän, mutta kuitenkin.

Katsoin jakson sarjasta Kadonneen jäljillä. Tapahtumapaikat olivat tuttuja, osa henkilöistäkin. Olimme yöpyneet Katmandussa saman ystävän samassa kodissa, jossa sarjan pieni tyttö oli aikoinaan asunut. Olimme tavanneet saman apulaistädin, joka nyt näkyi ohjelmassa. Samat maisemat. Samat tunnelmat. Sama parveke.

Osaanko olla katoamatta ystäviltäni? En taida osata. Tavatessaan pitäisi ainakin osata olla läsnä. Edes sitä.

1980. Nepal. Katmandu. Thaimaasta lomalle lennähtäneet tervetulokukkasin varustetut vieraat tutulla parvekkeella.

+878 Tulemista ja lähtemistä 180411

+878 Tulemista ja lähtemistä

Niin lyhyitä hetkiä

Todellinen kohtaaminen on aina järisyttävä hetki. Siihen ei saisi koskaan tottua. Toinen ihminen aina on. Thaimaan matkan jälkeen tulee vieläkin joskus jälkijäristyksiä.

Katalyytti viisikymmentäseitsemän. Janne Hatakan Kotimaa24 blogi. Janne on perheineen asunut useita vuosia Angolassa ja Namibiassa.  Monet tuntemukset ovat samat, vaikka kakkoskotimaamme ovatkin sijainneet eri maanosissa. Kommentoin kerran hänen kirjoitukseensa Taivaskuvia.  Tuossa kirjoituksessa hän mm. puhuu ihmisen kasvojen ilmeestä lentokentällä, kun odottaja, tuttu ihminen, tulee näkyviin:

”Itsekin -vähän samoista syistä - paljon elämästäni lentokentällä/kentillä viettäneenä tunnistan tuon kuvaamasi jälleennäkemisen katseen. Parhaimmillaan se on molemminpuolinen ja rehellinen ilon kokemuksen ilmentymä.

Perille päässyt kokee lähes aina yllättävyyden häivähdyksen. Tällaistako täällä olikin. Muistot vääristyvät nopeasti ja ennakkokuvat eivät pidä täysin paikkaansa, tutussakaan paikassa. Kohdataan jotain muuta. Niin varmaan taivaassakin.

Olen myös joutunut hyvästelemään, elämässä ja lentokentällä. Etenkin, kun on kyse läheisen lähdöstä, haikeus välähtää mieleen silloinkin, kun sitä ei odottaisi. Toinen pääsi lähtemään, minä (vielä) jäin.

Lentokoneessa istuminen on yleensä se paras hetki. Entisen aika hoiti, uudelle huolelle ei vielä voi tehdä mitään. Sen tunteen kun tavoittaisi kuolemassakin. Tässä nyt tämä elämä - toivossa tulossa jotain aivan muuta - sitä kevättä. Väsyneille suomalaisille taivaassa voisi olla paljon nurkkia, joissa saisi aina välillä rauhassa mököttää kenenkään häiritsemättä...” 

1981. Nepal. Pokharan lentokenttä.

+791 Osaatko muuttaa mielesi? 191110

+791 Osaatko muuttaa mielesi? 

Hän puhui välillä myös vertauksilla

Tallinnan illassa Raatihuoneentorin varren kellarista löytyi Liisu juures. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.  Jälkiruokalistalta löytyi kamavaahtoa ja hilloa. Mitähän se oikein olisi? Miltähän se maistuisi? Kaikenlaiseen etnoiluun innostuineina päätimme kokeilla. Saimme piimää, puolukkaa ja talkkunaa (ja ehkä jotain muutakin) sopivassa suhteessa sekoitettuna. Ai että oli hyvää. Seuraavana päivänä Tarton Raatihuoneentorin kahvilasta ostimme seuraavan kamajuoman.  Ai että sekin oli hyvää.

Nyt kaupasta tuli mukaan talkkunajauhoja ja Casilus-piimää.  Äsken sekoitin niitä ja laitoin siihen lisäksi omenasosetta. Ai että oli hyvää.

Tämä ei ole ruokapostaus, vaikka se siltä näyttäisi. Tässä kerrotaan vain siitä, miten on välillä kierrettävä kaukaa päästäkseen oikeaa tietä lähelle. Vanhakin voi oppia  uutta vanhasta.

Äitini ja isäni söivät talkkunaa. Mies söi talkkunaa. Minäkin olin kokeillut, kai kerran tai kaksi. Koska en juonut piimää, en tarvinnut talkkunaakaan. Piste.

Pisteen jälkeenkin on näköjään elämää. Tästä lähtien syön talkkunaa. Kokeile sinäkin, jos et ole syönyt

Ystävä, ravitsemusasiantuntija, oli töissä Nepalissa. Siellä tarvittiin kiireisesti terveellistä ravintoa. Rahaa ei ollut. Oli pakko miettiä, mitä löytyisi. Muistan, että paikallisista aineista kehitettiin talkkunan tapainen jauhosekoitus. Taidanpa kysäistä ystävältä, mitä kaikkea siihen laitettiin. Läheltäkin voi löytää uutta, kun on viisas pää ja lämmin sydän.

Tämä on tarina ennakkoluuloista ja niiden murtumisesta. Aina ei tarvitse mennä ulkomaille oppiakseen omista virheistään. Virheiden myöntäminen ja asenteiden muutos ovatkin sitten jo toinen tarina.

Bangkok. Soi Amon. Voiko kirkkoon mennä norsulla? Näköjään voi.

EDIT. Sain vahvistuksen Nepalissa olleelta ystävältä, että se kotona tehty viljojen ja papujen sekoitus pelasti monien aliravittujen lasten hengen.Ystävä kertoi myös, että ravitsemusohjelmointi on kehittynyt huimasti viime vuosikymmeninä ja samantapaista jauhoa UNIMIXiä valmistetaan monissa paikoissa teollisesti ympäri maailmaa. Sitä viedään kriisialueille ja minne vaan, jossa on nälkäisiä lapsia. Näihin teollisiin jauheisiin lisätään hivenaineita ja vitamiineja, mikä on tosi tärkeää aliravituille. (Kiitos ja terveiset New Yorkiin.)

+746 Siili syö perunalastuja 010810

+746 Siili syö perunalastuja

Sipsejä syövä siili?

Tarua vai totta?

 

Oletko koskaan yrittänyt esittää perunalastuja syövää siiliä? Minäpä olen. Juuri äsken. Vakuutan, että se on vaikeaa. Katsojilla oli hauskaa. Arvaukset olivat sen mukaisia. Duriania syövä kana? Silliä syövä kala?

Pikkuporukka vanhempineen kutsui mukaan pelaamaan Koko perhe näyttelee- peliä. Olin juuri palannut ystäväperheen kesäjuhlista, kun syöksyin kotiin hekottelemaan miekkailevaa pingviiniä ja kiikaria katsovaa joulupukkia.  Pian minunkin oli pakko osallistua.  Hauskaa se olikin. Läheisten ystävien luota omien rakkaiden luokse. Elämän nautintoja kumpikin. Roolilla ja ilman. Tämänpäiväisen ystäväperheen äitiin tutustuimme Nepalissa kolmekymmentä vuotta sitten.

Koko perhe näyttelee on pelinä hauska. Jos kuitenkin koko oikea elämä on vain näyttelemistä, asia ei olekaan enää niin helposti arvioitavissa. Ilman rooleja elämä on kenties kuitenkin liian vaikeaa. Roolit suojaavat. Kaikki ei kuulu kaikille.

Saarnaajan kirjassa on monia mielenkiintoisia lauseita. Yksi niistä: ”Jumala on luonut ihmiset suoriksi, mutta itse he punovat kieroja juonia.”  Kuinkahan monta epäselvää viestiä olenkaan elämässäni lähettänyt.

Nepal Kathmandu 1980. Käsinpainettuja kankaita kuivumassa kadulla.

+742 Tulevaisuuden kriisinhallinta 240710

+742 Tulevaisuuden kriisinhallinta

Hallittu tulevaisuus

Hallitsematon utopia? 

 

Kriisejä on helpompi hallita Porin Raatihuoneenpuistossa kuin maailman kriisipesäkkeissä. Puistopenkillä auringonpaisteessa syödyt mansikat ja herneet eivät hyökkää päälle eivätkä pommita salaa. Mielipiteensäkin voi ilmaista vain nappia painamalla.

SuomiAreenalla keskusteltiin aiheesta Tulevaisuuden kriisinhallinnasta.  Perheen rauhanturvaajamenneisyys houkutteli päivittämään nykytilannetta Suomen sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta.

Yleisö sai myös antaa kansalaisäänensä napinpainalluksella. Miksi Suomen yleensäkään/yleensäkin pitäisi osallistua kriisinhallintaan maailmassa? Onko kyse oman turvallisuuden lujittumisesta vai ulkopoliittisesta PR:stä, kansainvälisestä vastuusta vai puolustuskyvyn vahvistumisesta? Kaikissa vaihtoehdoissa löytyivät selvästi omat hyvät puolensa. 

Yli puolet vastanneista valitsi suomalaisen osallistumisen perusteeksi kansainvälisen vastuunkannon. Yllätyin oikeastaan. Ajateltiin toisten parasta eikä pelkästään omaa etua. Keskustelun moderaattori Kalle Liesinen kommentoi äänestyksen tulosta pohjoismaiseksi ja luterilaiseksi näkökulmaksi…

Nepal. Heinäkuu 1980. Tyttö tien varrelta

+740 Ystävyydestä 210710

+740 Ystävyydestä

Toinen toisensa kanssa

Nuorempana taisin ottaa ystävyyden itsestäänselvyytenä. Enää en ota. Nyt ymmärrän, kuinka arvokkaita ovat yhteiset hetket ja – retket. Niin ohikiitäviä.

Siellä silloin. Täällä tänään. Ihmeellistä. Tunnen kiitollisuutta.

”21.7.1980. Nepal. Pokhara. Lähdettiin onkiretkelle kauemmalle järvelle. Otettiin kahvit mukaan. Tallusteltiin pikkuista joen vartta ylöspäin. Nähtiin yksi vuotava vene, josta pyydettiin 5 Rs tunnissa. Alussa ei aiottu ottaa sitä, mutta sitten yritettiin. Vuoti kuin seula, meillä näet oli painoa melkoisesti. Kaiken lisäksi alkoi viedä virtaa alaspäin, hyvä että rantaan päästiin. Leiriydyttiin siihen rannalle. Lapset vähän onkivat – ei tullut mitään. Katseltiin paikallisia kalastajia. Sohivat rantapusikkoa ollen itse vedessä ja ajoivat näin kaloja satimeen. Kahvit juotiin, maapähkinät syötiin ja palattiin kotiin. IHAN KASTUNEINA TAAS.”

+739 Yhteinen missä 180710

+739 Yhteinen missä

 Vanhat ystävät

Yhteinen zoomaus 

 

Joskus on jopa tärkeämpää muistaa kuka eikä missä.  On mukava tavata ihmisiä, joilla on yhteinen missä.

"18.7.1980. Eilinen matka Pokharaan.

Fantastinen, hurja, melkoinen, ihastuttava.

Kerran kaivettiin itsemme mudasta esille. 29 ensimmäistä kilometriä korkeaa vuoritietä korjauksen alla. Mutaa. Loppumatka hyviä asfalttiteitä.

Hetkinen Nepalia: Riisinistuttajanaiset istuttamassa tien vieressä ympyränmuotoista peltoa, laulut, takana monta härkäparia tasoittamassa seuraavaa istutuskorkeutta.

Vuoripuroja, mäkiä, rinteitä."

 

Nepal 1980. Matkalla Kathmandusta Pokharaan.

+737 "Joskus sataa, joskus paistaa" 150710

+737 "Joskus sataa, joskus paistaa"

Kohdenko koskaan?

Suomalainen ei aina puhu säästä. Nyt puhuu.  Keskustelumme vaihtelee asteikolla kuuma-kuumempi-kuumin. Kuin silloin ennen.  Jossain muussa maassa.  

Olen muistellut kolmenkymmenen vuoden takaista matkaamme Nepaliin. Suurkaupungin asukkaille se oli vallan ihmeellistä.

”15.7.1980 Nepal. Kathmandu. Nyt tuntuu ihan hassulta se pelko, että jos emme täällä pääsisi maalle, en jaksaisi olla suurkaupungissa. Maaseutua tämä Kathmandu on meikäläisittäin puhuen.

Retki kasvitieteelliseen puutarhaan. Saimme niskaamme oikean sadekuuron.”

 Sarjasta perhekuvia sateenvarjojen alla, mallia 1980, Nepal.

+736 Elämässä ei ole pause-nappulaa 130710

+736 Elämässä ei ole pause-nappulaa

Vaikka kuinka haluaisin

Vaikka kuinka pyytäisin 

 

Yllättävät löydöt yllättävistä lauseista. Aamun lehden Pekka Erosen elokuva-arvostelusta löytyi tämänpäiväinen:

”…palaava mies joutuu huomaamaan, ettei kotipuolessa ole eletty pause-nappula päällä, vaan ajauduttu uudenlaisiin tilanteisiin…”

Hyvin sanoitettu. Kaikkien palaajien kokema. On hypättävä aina liikkuvaan junaan, entiseltä paikaltaan jo kaukana olevaan.

Vanhojen valokuvien kautta pääsee vielä entiseen hetkeen. Hetkeksi.

”13.6.1980. Nepal.  Kathmandu. Aamulla mentiin kirkkoon. Mahtava oli kokemus istua joukossa ja laulaa hallelujaa. Pastori Robert tervehti meitä iloisesti.”

+735 Lampaat ja vuohet 120710

+735 Lampaat ja vuohet

Suuremmassa kädessä

Reposaaren kirkkoon on kaunis romanttinen saariston vihkikirkko, joka täyttyy viikoittain monista vihkivieraista, vaikka jumalanpalveluksissa onkin vähemmän väkeä. Siellä syntyi ajatuksia, jotka taas liitin Kotimaa-lehden blogiin:

"Syntisyys ei ole hengellistä viihdettä

Eilen jumalanpalveluksessa kauniin kesän keskellä tuntui oudolta, joskin yllättävän mielekkäältä miettiä syntiä ja rakkauden lakia, joka oli päivän aihe.  

Verkkomaailmassa toimi vielä jokin aika sitten varsin aktiivinen blogi Saastainen huone. Se oli yhden ylläpitäjänsä mukaan saanut nimensä ahdistuksesta, joka oli syntynyt synnintunnustuksesta, jossa vaadittiin kokemaan oma sydän saastaiseksi huoneeksi. Se ei ollut tuntunut oikealta. Oli ollut rehellisempää hylätä koko usko, joka vaati noita ajatuksia. Vapaus syntisyydestä oli koettu sillä tavalla.

Eilen yhdyin synnintunnustukseen: ”En ole rakastanut Jumalaa täydestä sydämestäni enkä lähimmäistäni niin kuin itseäni.” Tiesin, että en voinut rehellisesti sanoa: ”Olen rakastanut Jumalaa täydestä sydämestäni ja lähimmäistäni niin kuin itseäni.” Ajatukset ja sanat, teot ja laiminlyönnit. Armokaan ei ole hengellistä viihdettä sitä tarvitsevalle."

”12.6. 1980. Matka Nepaliin. Kathmandu. Illalla käytiin ihmettelemässä temppeleitä ja lehmiä.”

+734 Vuoristoratoja 090710

+734 Vuoristoratoja

Ylös ja alas

Vauhdilla

 

“Sometimes I’m up Sometimes I’m down.” Onneksi tuon laulun voi laulaa myös kirjaimellisesti.

 Pikkuväki oli eilen Särkänniemessä vanhempineen. Vauhtia riitti. Hauskaa oli. Juttua piisaa…

Särkänniemen muistoihimme liittyy ystäväperhe, joka edelleenkin on työssä Nepalissa. Eräänä kesänä teimme heidän kanssaan Suomen lomallamme treffit Särkänniemeen. Oli hauska muistella heidän kanssaan vierailuamme Nepaliin  Himalajan vuoristoradoille:

1980 Matkalla Katmandusta Pokharaan

+724 "kipuna kiivaana suruna sielussain, valona yössä vain" 230610

+724 ”kipuna kiivaana suruna sielussain, valona yössä vain”

Minäkin olen muistanut

Ja elänyt

 

Jotkut sanoitukset kuvaavat ehkä vielä enemmän kuin niihin alun perin on kirjoitettu. Tai sitten kirjoittaja on tavoittanut jo kirjoittaessaan jotain ihmiskunnan yleisistä tunnoista. Joskus parhaaseen lopputulokseen tarvitaan vielä oikea sävelmä. Joskus joku vain osuu, muuten vain.

 

Ulkomailla asuminen katkaisi aiemmin miltei automaattisesti suomalaisen valtavirran seuraamisen. Satunnaiset ilmiöt saapuivat – no, todella satunnaisesti jonkun kulkijan tai jonkun lehden mukana. Tämä maailma tuntuu nyt olevan todella kaukana, liki mahdoton ymmärtää. Tällä hetkellä tietoa estävät vain omat tai yhteiskunnan siivilät. Kaikkea ei jaksa eikä viitsi seurata. Mitä jää elämään tästäkin ajasta? 

 

Näitä taas mietin, kun katselen olohuoneen lattialle siskonpetiin asettunutta lapsenlapsijoukkoa. Mitä jää jäljelle tunnepankkiin?

 

Papan kanssa aamuongella kello viisi? Yyterissä joukolla palelemassa?  Kesämökin hyttysten ininä? Viidakkomurot aamiaispöydässä? Kymmenen sentin kukat, linnut ja nähtävyydet? (Lahjontayritys tiedon lisäämiseksi, heh…) Uuden vesivärit ja piirustuspaperit? Uudenlaiset napsautettavat laitteet? Mikä on tärkeää? 

 

Nepal 1980. Lastenlasten isän tunnepankkiako?

+615 Kohtaamisia 110210

+615 Kohtaamisia

Minä sinulle
Sinä minulle  

Huomaan käyttäväni paljon sanaa kohtaaminen. Koen sen tavallista tapaamista syvällisemmäksi. Toinen ihminen otetaan silloin vastaan vakavammin. Pysähdytään toisen takia. Vanhemmiten olen tullut kyynisemmäksi, enkä enää usko jatkuvaan sielujen sympatiaan. Hetkelliseen kohtaamiseen kyllä uskon.

Kohtaaminen on myös pelottavaa. Tuntuu helpommalta piiloutua. Suuressa kaupungissa pääsee piiloon muiden joukkoon. Maaseudulla erottuu joukosta, tahtoo sitä sitten tai ei. Muistan määritelmän: Poikien joukossa tyttöjen joukko tyhjä. Väärään joukkoon joutunut ahdistuu.  Ei ole helppo olla erilainen, erityinen.

Ulkomaanvuosina erilaiset kohtaamiset olivat huippuhetkiä.  Kaiken erilaisuuden keskellä löytyikin yhteinen ymmärrys jostain tärkeästä, ihmisen osasta. 

Nepal 1980. Kohtaaminen

+598 Kolumnistit ja hovinarrit 170110

+598 Kolumnistit ja hovinarrit

Viekkaudella ja vääryydellä?

Suoruudella ja oikeudella?

 

Kolumnisteilla on oikeus käyttää kovaa ja kärkevää kieltä. Niin ainakin, jos heiltä sitä kysyy, ja miksipä emme kysyisi. Ovatko kolumnistit siis nykyajan hovinarreja, poliittisia vitsailijoita, hallitsijoiden ovelia neuvonantajia, väärän valtikan kantajia?

Olen  miettinyt, mikä tässä kaikessa minua mättää ja miksi. Myönnän, että rakastan räväkkää kieltä ja älykästä ilkeilyä. Ainakin, jos se kohdistuu toisiin ihmisiin. Ittestä ei oo niin väliä juu. Ja sieltä syvältä se tulee: ”Selitämme kaiken parhain päin.” Perusluterilainen putkikristillinen alitajunta muistuttaa kahdeksannen käskyn selityksestä:

”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Ihan toinen juttu on se, mitä opin idässä asuessani kuolleista ja kuolleiden kostosta. Siihen en usko, vaikka sitä oppia suuri osa maailman ihmismiljardeista seuraakin.

Nepal, Katmandu 1980. Polttohautaus

+596 Lumen koteja ja talvimökkejä 150110

+596 Lumen koteja ja talvimökkejä

Sataa, mutta ei ropise

Lentää, mutta ei saastuta

En tiedä, onko tässä puistossa koskaan ollut näin kaunista. Onko Suomessakaan koskaan ollut näin kaunista? Ei ainakaan usein eikä ainakaan täällä rannikolla. Kamerat ovat rapsahdelleet. ( Niin, tuota, rapsahtelevatko digikamerat?) Bittejä on säilötty ja umpioitu. Aah ja Oih ovat tulleet taas aktiivisanastoon. Vahinko, että tropiikin vuodet ovat opettaneet arastelemaan kylmyyttä. Rohkeus taistella sitä vastaan on karissut. Mitä menetänkään!

On mukavaa, että lumi on päättänyt rakentaa talvimökkinsä tänne Poriinkin.

Annapurna, Nepal, 1980. Skannauksen harjoittelua. Kuva otettu ystäväperheen pihalla Pokharassa.  Tuosta vierailusta ja ystäväperheestä  kerroin kirjoituksessani Kuva Annapurnasta .

+564 Verbaalisuoli virtuaalikäytävässä 091209

+564 Verbaalisuoli virtuaalikäymälässä

Verbaalipäästö

Tuotosta sekin

Ihmisten tuotosta

Kaikilta kaikille

Tasa-arvoisesti

 

Harjoittelen uudissanoja. Ne löysin Suomen Kuvalehdestä, kun kävin läpi lehtikasoja heittääkseni luettuja lehtiä roskiin. Risto Repo, vapaa toimittaja, päästi oman verbaalikäymisensä tuotosta julki kolumnissaan ”Minä” ja virtuaalikäymälät. Vähältä piti, ettei sekin tuotos päätynyt kaatopaikalle. Nyt siitä nousseet ajatukset päätyivät sentään tänne virtuaalikäymälään. Kumpi parempi?

”Ja ne niin sanotut keskustelut: oliko niitä nyt noin 2000 keski-ikäistä ja sitä vanhempaa miestä, joilla ei ole parempaa tekemistä kuin kommentoida asioita, joita ei kommentoida tarvitsisi. Käydään päivittäin tyhjentämässä verbaalisuoli niillä ja niillä sivustoilla, helpottaahan se asianomaista, mutta vie vakavalta sanomiselta tilaa. Mutta miten hillitä verbaalipäästöjä loukkaamatta sanomisen oikeutta.”

Sara-lehdestä löysin Rauli Virtasen kolumnin, hänkin vapaa toimittaja. Sieltä löytyi tuttuja sanoja ja tuttuja nimiä:

”Huikeat esimerkit Leena Kaartinen ja Kirsti Kirjavainen ovat tehneet upeaa työtä Afganistanin ja Nepalin syrjäkylissä – olen sen omin silmin todistanut. Niille vuorille ei moni suomalainen ukko lähtisi vuosikymmeniksi kirppujen ruuaksi, ei kovallakaan palkalla, ei vaikka kutsumus tulisi todella korkealta.

Me miehet olemme kovia sissejä ja eränkävijöitä, mutta niin sanotussa pitkässä juoksussa kaartiset ja kirjavaiset voittavat – olematta kovia jätkiä.”

Sananvapaus, sanomisen oikeus. Teonvapaus, tekemisen oikeus.

Jukka Sariola: Ystäväni Seija. Kutsumuksena Afganistan. Seijan elämä päättyi tappajan luoteihin.

+371 Bussimatka ja prinsessa Diana §90209

+371 Bussimatka ja prinsessa Diana

Kuninkaallista riemua

Kuninkaallista juhlaa

Ihmisen surua

Marjattah haastoi kertomaan bussimatkasta. Mietin, minkä matkan valitsisin. Bussimatkoja on elämässä riittänyt jo pelkästään työn puolesta. Yksi muisto alkoi kuitenkin tunkea esiin.

Matka Hua Hinista Bangkokiin 29.7.1981.  Ystäväperhe Nepalista oli tullut Thaimaahan. Saman perheen luona olimme vierailleet vuotta aikaisemmin Nepalissa. Oli mukava olla taas yhdessä lomalla tutussa Juniper Tree- lomakodissa Hua Hinissa.  Kotimatkalla lähellä Bangkokia huomasimme, että busseihin silloin tulleisiin televisioihin saatiin kuvaa myös bussin liikkuessa. Rätinän keskeltä alkoi näkyä kuninkaallinen hääjuhla Lontoossa. Prinsessa Dianan komea laahus tuli näkyville milloin selvemmin, milloin kuin sumun keskeltä. Tuon matkan päivämäärä on ollut aina myöhemmin helposti tarkistettavissa.

Prinsessa Dianan kuolinyönä istuin netin ääressä Bangkokissa. Kurkistelin aina välillä kansainvälisiä uutisia, niin kuin usein tein. Prinsessa Diana oli siihen aikaan usein uutisissa. Yhtäkkiä tuli tieto, että hänen käyttämänsä auto oli joutunut onnettomuuteen Pariisissa.  Ensimmäiset tiedot olivat vielä epämääräisiä. Tiedettiin vain, että hän oli vakavasti loukkaantunut. Ennen pitkää tuli tieto myös hänen menehtymisestään.

Bangkok. Vasemmanpuoleinen liikenne.

+349 Jotakin aivan muuta 240209

+349 Jotakin aivan muuta

Ei tavallista

Ei ilmeistä

Jotakin aivan muuta

 

Antavatko vaihtoehtoliikkeet realistisen vaihtoehdon? Entä jos vaihtoehtoliike saa vallan? Kuinka erilainen vaihtoehtoliikkeen täytyy olla ollakseen todellinen vaihtoehto? Tarvitaanko vaihtoehtoliikkeitä? Mihin niitä tarvitaan? Ovatko kaikki vallankumoukset alkaneet vaihtoehtoliikkeinä?

Kaikenlaista tulee mieleen, kun itse on viikonlopun tehnyt jotakin aivan muuta. En osallistunut vaihtoehtoliikkeeseen vaan vaelsin lukuisten ihmisten kanssa viettämään viikonloppua Tallinnaan. Olihan sekin varsinainen vaihtoehto arjelle. Mukavaakin oli. Hyvässä seurassa.

Toisten ihmisten elämästä näkee yleensä vain katkelman. Aina on tapahtunut jotain jo aikaisemmin, yleensä aina tapahtuu jotain myös jälkeenpäin. 

Ja sittenkin. Ei luovuteta. Vaikka voisi kulkea toisen rinnalla vain askeleen tai kaksi, sekin kannattaa kulkea. Nyt on aika elää täysillä. Että sellainen vaihtoehtoliike.

1980. Nepal. Vaihtoehtomatka ystävien kanssa Katmandusta Pokharaan.

+141 Kuva Annapurnasta 150608

+141 Kuva Annapurnasta

Taivas
Lumi
Vuori
Mäki
Vesi
Mäen kuva vedessä
Vuoren kuva vedessä
Lumen kuva vedessä
Taivaan kuva vedessä

Kävimme tänään loman alun kunniaksi syömässä Turussa nepalilaisessa ravintolassa. (Tuo loman alku oli oikestaan tekosyy. Tapoihimme on kuulunut jo kauan mennä aika ajoin syömään yhdessä hyvin ja keksiä jälkikäteen, miksi kävimme syömässä niin hyvin.) Ravintolan seinällä oli kuva Annapurnasta, eräästä maailman korkeimmista vuorista. Kuvassa näkyi Pokharan kaupunki ja Pokharan lähellä oleva järvi.

Nepalissa asui kesällä 1980 useita hyviä ystäviämme, osa heistä  Pokharan kaupungissa.  Siellä asui myös kaksi lastemme leikkitoveria. Eräänä päivänä soudimme joukolla yli Pokharan järven ja nousimme maihin järven toisella puolella. Sieltä näkyi sama näkymä kuin Turun nepaliravintolan seinältä.

1980. Nepal. Annapurna.

+115 Taivas varjele 170508

+115 Taivas varjele

Painomustetta
Ääniaaltoja
Uutisaiheita
Tuleeko heistä totta?

Katastrofeilla on taas ihmisten kasvot. Uutisaiheissa on valtioita, joissa ystävät ovat työskennelleet, maita, joista työtoverit ovat kotoisin ja joissa heidän sukulaisensa edelleen asuvat, kaupunkeja, joissa omat perheenjäsenet ovat vierailleet.

1980. Nepal, Pokhara.  Istuimme ystäväperheen kanssa puron varrella riisipeltojen äärellä keskellä kaunista luontoa. Kontrasti suureen Bangkokiin tuntui suunnattomalta. Rauha.  Hiljaisuus. Luonnon äänet. Sitten alkoi kuulua askeleita. Kaksi naista kulki ohi kantaen taakkaansa. Hetki vain, ja he olivat poissa. Ohikiitävää.