Parikymppiselle neljäkymmentä vuotta aikaisemmin
tapahtuneet asiat olivat muinaishistoriaa ja neljänkymmenen vuoden
kuluttua tapahtuva utopistista haavetta. Parikymppinen tunsi, että
kaikki tärkeä tapahtui tässä ja nyt.
Eilen istuin päivän niiden kanssa, jotka olivat tärkeä osa
parikymppisyyttäni. Meillä oli samoja visioita ja missioita, vaikka
noita sanoja ei silloin käytettykään. Viikko viikon jälkeen jaksoimme
tulla yhteen harjoittelemaan lauluja, joiden sanoihin sisimmässämme
yhdyimme. Saksalaisessa kirkossa noita lauluja laulettiin osana
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan satavuotisjuhlia. ”Tämä on laulu
sydämeni.” Samassa tilanteessa Ylioppilasteatteri esitti omia laulujaan
jakaen (ystävän muistojen mukaan) kolehtihaavista yleisölle pastilleja
ja uskoen vakaasti olevansa oikeassa niin kuin mekin, toisten laulujen
laulajat. Tuskin kumpikaan joukko toisiaan todella tunsi. Kumpikin löysi
kaksinaismoraalin toisesta joukosta, ei omastaan..
Kuusikymmenluvun koko kuva on edelleen hahmottumatta. Näyttää siltä,
että osa silloisista kuuluisista radikaaleista, kabareissaan niin
varmana silloin toisten ulkokultaisuuden tunnistaen, on alkanut
epäillä silloisia varmuuksiaan. Osa on valinnut selittelyjen tien.
Kukapa meistä niin helposti myöntäisi sinisilmäisyyttään tai
epävarmuuttaan. Valta on turmellut viisaampiakin ihmisiä.
1968. Logoskuoron retki Lappeenrantaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti