Yhteys luomakuntaan
Märehtivä lehmä - Märehtivä ihminen
 
Olen rakastanut lapsena lehmiä – tai siis ainakin lehmäämme Alkua.  Muistan siitä ajasta vain välähdyksiä – ja sen tunteen, kun Alku olikin toisessa navetassa, myytynä tuttavaperheelle. Alku ilmeisesti aikoinaan vietti talvensa täyshoidossa Koiviston kartanon navetassa siellä ensimmäisen kotini naapurissa. Sieltä haettiin talvella maito, tarinan mukaan:

Isoveli lähti jouluaattona hakemaan maitoa. Yllättävästi kyllä Joulupukki sattui tulemaan juuri silloin. Minä siinä harmittelemaan sitä, että nyt Isoveli ei näe Joulupukkia. Joulupukki siinä vastaamaan, että ei sillä ollut niin väliä: ”Kyllä joulupukki Isoveljen matkalla tappaa.” Minä siinä kauhistelemaan ja sanomaan: ”Ei Isoaveljeä saa tappaa.”

Evakkokarjalaa puhunut Joulupukki oli tahtomattaan saanut pikkusiskonsa kauhun valtaan. Tapaaminen ja tappaminen kun nyt sentään tavallisella suomella eivät toisiinsa sotkeennu, ei ainakaan pitäisi. Kuulemma asiasta päästiin sopuun. Itse en tuota tapahtumaa muista ja Joulupukkikin säilytti luottamukseni. Kaikesta huolimatta.

Olen miettinyt, miksi me ihan järkevät ihmiset emme suostu puhumaan ja kirjoittamaan niin, että asiamme menisi perille niin kuin tarkoitamme. Samalla olen miettinyt sitä, miksi me ihan järkevät ihmiset emme suostu ymmärtämään toisen ihmisen toisenlaista sanastoa ja toisenlaisia käsitteitä. Jos emme ymmärrä, miksi emme tee tarkentavia kysymyksiä. Olemmeko laiskistuneet vai onko asia aina ollut niin ja tulee aina olemaan niin? Täytyy silti sanoa, että täällä blogimaailmassa olen usein kokenut sellaista hyväksymistä ja halua ymmärtää, että se on tehnyt myös minut aseettomaksi tai ainakin vähentänyt halujani käyttää aseitani. Kaikki blogitodellisuus ei ole tällaista, senkin tiedän ja olen senkin kokenut.

Katalyytti viisitoista. On katalyyttejä, jotka pysyvät, ja on niitä jotka tulevat ja menevät. Nekin vaikuttavat aikansa. Joku asia jää kaivertamaan ja siihen palataan ehkä joskus myöhemmin. Olen edelleen sitä mieltä, että on arvokasta ajatella. Niin kauan kuin voi. Onko myös arvokasta muistella? Siitä asiasta olen vaihtanut kommentteja myös Hymyilevän eläkeläisen kanssa näinä päivinä. Saako ihminen märehtiä muistojaan?

Hymyilevä eläkeläinen.  Eläkeläinen nimimerkkinsä mukaisesti. Hymyn määrää ja sen erilaisia alalajeja olen oppinut Hymyn maassa kauan elettyäni olemaan ihmettelemättä. Blogi, jossa käsitellään myös entisen kotiseutumme nykyistä ilmapiiriä, asioita ja henkilöitä. Nasevaa sanontaa. Voimakkaita mielipiteitä.  Minäkin olen saanut osani. Myös rohkaisua leikkimään ja käyttämään omia tietoja ja taitoja.

”Suvaitsevaisuutta ja ennakkoluulottomuutta hyvä mm!”

”Ihmettelenkin, kuinka mokomasta asiasta jokainen eläkkeelle lähtijä haluaa kertoa itse asiassa samat jutut: haluaa märehtiä menneitä.”

”Vanhoissa muijissa on tietoa, taitoa ja vielä jopa halua leikkiäkin!”

Opin näissä keskusteluissa ymmärtämään omaa märehtimistäni. Näen silmissäni sen sisäisen lehmäni, joka välillä vielä vanhanakin kirmaisee kedoilla uutta ruohoa etsimässä ja syömässä. Kaikki vanhakaan ei ole vielä edennyt sisäisen lehmäni koko kiertokulun läpi. Pötsi on täyttynyt puoliksi pureskelluilla paloilla. Välillä on aika pureksia palat hienoiksi, siis märehtiä, jotta ne kulkisivat eteenpäin. Märehtiminen tapahtuu levossa, nautiskellen…

Ihan oma kysymyksensä on se, mistä tuutista blogikirjoitukseni tulevat. Toivon mukaan ainakin osa niistä on menneisyydestä saadun ravinnon hyötykäyttöä. Mutta varmaan sitä toistakin.

Tähän on ihan pakko laittaa uudestaan kuva joulukalenterin lehmästä. Se kun kuvaa niin tätä märehtimisen onnea. Ja näkyyhän siinä myös sisäinen elefanttini: