Minunko?
Aluksi täytyy tunnustaa, että minulla ei ole
Etelä-Afrikkaa eikä Etelä-Afrikalla minua. En ole koskaan siellä käynyt
enkä usko siellä koskaan käyväni.
Etelä-Afrikka on kuitenkin kiinnostanut minua. Se
on selvää niille, jotka yleensäkin muutama vuosikymmen sitten seurasivat
politiikkaa ja poliittista historiaa. Suomalaisen lähetystyönkin takia
Etelä-Afrikan toimet nykyisen Namibian alueen ihmisiä kohtaan pitivät
kiinnostusta yllä. Minulle henkilökohtaisestikin tutut mustat olivat
kotimaassaan syrjittyä ja alistettua väestöosaa. En ole ollut neutraali.
Osuin kerran Helsingin taidemuseoon. Löysin Peekaboo – Uusi Etelä-Afrikka- näyttelyn. Esittely
kertoi sen sanoin: ”Teokset luotaavat henkilökohtaisia tuntoja tai
kommentoivat ympäröivää todellisuutta rajusti ja runollisesti, joskus
myös huumorin tai satiirin keinoin.” Siellä oli minunkin
Etelä-Afrikkani. Rosoinen. Monimuotoinen. Ilkkuva.
Vaativa. Puhutteleva. Kiersin näyttelyn omassa tahdissani omassa
järjestyksessäni. Viimeksi katsoin häkkiä. jossa oli paljon punaisia
työhanskoja. Tajusin, että häkitettyjä ihmisiä on vielä paljon,
kaikkialla.
Katalyytti Yksitoista. Sokea Kana
oli jo ensimmäisen blogisyksyni bongauksia. Aloitimme suurin piirtein
samaan aikaan. Siitä se alkoi. Ja on onneksi jatkunut tähän asti. Minun
onnekseni. Vierailullani Taidemuseossa muistelin häntä, jonka blogin kautta olen päässyt vierailemaan myös monissa taidetapahtumissa.
Jyvällä – mietteitä makasiiniltani.
Jossain muualla listasin hyvien kirjoittajien hyviä puolia. Huomaan,
että suuri osa niistä samoista asioista pätee täälläkin. Kieli. Huumori.
Sisältö. Aiheiden monipuolisuus. Tasapuolisuus. Lisäksi matkat
erilaisiin taide-elämyksiin ja menneeseen aikaan. Kun hyvä kirjoittaja
kertoo kokemastaan, se on juhlaa… Sokealle Kanalle kommentoin jo yli
kolme vuotta sitten:
”Muistosi
tuntuivat mukavilta. Juuri noin. Lukemisen ilo. Kirjoittamisen ilo.
Intertekstuaalisuuden ilo. Keksimisen ilo. Mitä siitä, jos joku oli
jotakin jo ennen sanonut. Nyt sanoimme me.”
Namibialaisista minulla on useita henkilökohtaisia
muistoja. Lähetyskirkon parvekkeelta syksyllä 1978 otetussa kuvassa piispa
Auala on puhumassa tulkkinaan silloinen lähetysjohtaja Alpo Hukka.
Piispa Auala on juuri vähän aikaa aikaisemmin kuullut Ambomaalla
tapahtuneesta pommi-iskusta. Se tuntui tuona iltana:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti